Kuudes kausi Star’s Hollow’n elämää on seurattu. Lopussa piti tietysti tapahtua jotain kamalaa, että seitsemäskin tuotantokausi kiinnostaisi. Arvostelevasta ennakkomarkkinoinnista huolimatta katsomme sarjan tietysti loppuun. Ja lopussa sitten itkemme - näinhän tehdään hyvien televisiosarjojen päättyessä Melrose Place’iä lukuunottamatta.

Gilmoren tyttöjen henkilöhahmojen viehätys perustuu tietysti stereotypioihin ja liioitteluun. Koko sarjan lumo on äidin, tyttären ja heidän neuroosiensa lisäksi nokkelassa sanailussa ja huumorissa - mutta miksi kaikilla henkilöillä on samanlainen huumorintaju? Tarpeeksi kauan ja intensiivisesti seurattuaan ihmisten puheet alkavat selvästi muistuttaa toisiaan, vaikka heistä kuinka tehtäisiin erilaisia. (Asiaa kyllin mietittyäni päädyin pohtimaan Aku Ankan ja Wagnerin hahmojen samankaltaisuuksia, joita on enemmän kuin eroja.)

Lyhyt arvostelu vielä G-tyttöjen näyttelijöistä: Alexis alkaa pikkuhiljaa oppia näyttelemään itkevää Rorya. Eniten maneereja on Scott Pattersonilla (Luke). Luontevimman roolin kerta toisensa jälkeen tekee herra Erityisesiintyjä Edward Herrmann (Richard Gilmore). Kaiken kaikkiaan sarja paljastaa paljon amerikkalaisesta ulkokultaisuudesta. Ei siitä sen enempää.

No, jos jotain kuitenkin: Eräässä viimeksi katsomassamme jaksossa Rory lohduttaa base-hypyssä loukkaantunutta Logania sillä, että hän on New Yorkin parhaassa sairaalassa. Paras New Yorkissa on Roryn mielestä paras Yhdysvalloissa, mikä tekeekin sairaalasta parhaan maailmassa. Looginen päättelyketju.

Kulttuuria ovat myös urheilu ja olut. Oulun Kärpät yhdistivät kulttuurit toisiinsa ja saivat aikaan oikean superjunttikulttuurin ilmentymän, Kärppäoluen. Minä olen luullut, että vain hiipuvat julkkikset teettävät nimikko-oluita. Kohta tulee varmaan Vanhas-olutta, jos pääministeri ei löydä pian uutta heilaa.