On kiva, kun muukin perhe ”bloggaa”. Ei tarvitse minun kirjoittaa täällä esimerkiksi kissoistamme, joille <lääkäri sanoi ”nips naps”>. Nukutuksesta heräävä kissa on vänkä näky.

Löysin pari nykyrunoilijaa, joista lataan kohta toisenkin Walkmaniin. Ensimmäinen heistä on <Asa>, vanha tuttavuus uudella levyllään. Vaikka kappaleet ovat pyörähtäneet soittimessa jo kymmenkunta kertaa, kertosäkeeseen tultaessa jokainen lunastaa aina uudelleen paikkansa. Sanoituksissa on jotain niin runollista, että niiden vaikeus vain parantaa toistuvia kuuntelukokemuksia. Uusia juttuja aukeaa joka kuuntelulla.

Toinen runopoika on aiemminkin mainittu <Pyhimys>, jonka sanoista saa paremmin selvää. Hän räppää Tulvallaan ymmärrettävällä puhekielellä ja käyttää kaunista kieltämme laajasti hyväkseen. Ja harvoin puhelaulu inspiroi. Nyt kävi niinkin.

Runoilijoiksi mainitseminen ei ole edes provosointia, sillä tunnen yhteyden näihin muusikoihin juuri runo-taajuudella. Asan hieroglyfeistä tuskin saisi kovin paljon paremmin selvää, vaikka hän unohtaisi slanginsa. Loppuasukkaan rytmiikka ja sanalliset tehokeinot ovat puhdasta runoutta. Ja vaikka onnittelukorttien kirjoittajat muuta väittävät, runo ja loppusointu eivät ole toistensa synonyymeja.

Räppärit sanoittavat puhekielellä eikä kirjakieli musiikkilajiin istukaan. Minä runoilen yleiskieltä enkä ole tähän asti voinut sietää murrerunoja kuten <Heli Laaksosen> tuotantoa. Mietinkin nyt, onko suomenkielinen räpmusiikki oikeasti murrerunoutta. Ja onhan se.

Huomaan muuttavani mielipidettäni murteella runoamisesta, sillä näen murteen jatkuvasti muuallakin. Varsinkin etelämpänä työmatkaillessani kuulen usein puhuvani niin leveää pohjoispohjalaista kuin osaan. Taannoin Vaasassa auditoidessa joimme ”kahavia” ja ”ihimettelimme” asioita. Myös kankeaksi ja viralliseksi äityvää työpaikkakeskustelua väritän usein alitajuisesti murteella, joka pehmentää ja inhimillistää ulosantia. Ja murteissa on kielen rikkaus. Äidinkieli elää ihmisten suissa ja sellaisena se on otettava, millaisena se sanotaan.

Kirjoitettu murre on yhä kauhistus. Osakolaisessa olen käyttänyt murteista sanaa kerran otsikossa tehokeinona. Sekin oli vaikeaa. Olen tullut jopa siihen tulokseen, että voisin lausua yleiskielellä kirjattuja runojani murteella mutta en ikinä kirjoittaisi niitä samaan asuun. Hyvin sanoitettu suomiräp – kuten Asan ja Pyhimyksen levyt – on siitä kiitollista musiikkia, että sen mielenkiintoisuus säilyy pidempään juuri sanoitusten vuoksi. Tajuan laulut mieluummin pala kerrallaan kuin ärsyynnyn lukemalla puhekielisiä sanoituksia paperilta.

(Tämän merkinnän yhteydessä tuntuu tarpeelliselta ja asiaankuulumattomalta mainita, etten pidä sarjakuvittajista, joilla on tekojalat ja jotka ovat useammin julkisuudessa raajojensa kuin taiteensa vuoksi - varsinkin kun jalattomuuden lisäksi siitä puhuminen on oma valinta.)