Kuuntelimme kolmensadan muun kanssa <Kauko Röyhkää> perjantaina <Ruiskuhuoneella>. Ilta ei ollut ensimmäinen kahdenkeskinen isänä ja äitinä mutta yön saimme nukkua kaksin ensimmäistä kertaa sitten viime kesän. Röyhkän konsertti oli lyhyt ja biisit hienoja. Tunnistin kolme kappaletta: Laura, jonka kuuntelimme maistiaiksi YouTube’ista, Talo meren rannalla, jonka Loiri laulaa Inarillaan, sekä Paska kaupunki, joka nyt vain on muuten tuttu.

Sitä oppii aika nopeasti tunnistamaan raahelaiset kulttuuritapahtumakävijät ja ihmiset yleensä. Kohta mekin tunnetaan kaikki. Keikalla näkyi monta paikallislehdistä ja aiemmista tapahtumista tuttua naamaa. Sitten on lisäksi kauppojen kassat ja muut asiakaspalvelijat. Yhdenkin naisen kohdalla mietin, että miksi tämä kaljaa hanasta laskeva henkilö on niin kauhean tuttu. Lopulta tajusin, että hän laskee kaljaa siinä samassa paikassa, missä oltiin. Konserttiympäristö vain teki kaikesta niin erilaista.

Latasin pitkästä aikaa puhelimeen Asan vanhan levyn, Leijonaa metsästän. Kahden uudemman levyn kuuntelu on ilmeisesti opettanut minut tavoille, sillä kokemus oli aivan uudenlainen, vaikka olen kuunnellut levyn ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Aiemmin etsin Asan musiikista sitä perinteistä suomiräppiä, joka aikanaan johdatti koko lajin pariin. Onneksi sitä löytyy näiltä levyiltä aika vähän.