KASVATUSHOMMAT ovat jo kovassa vauhdissa, ja vastarintaa on havaittavissa. Toisaalta Nikonpojan määrätietoinen uhoaminen ja uhmaaminen suututtaa, toisaalta se myös rohkaisee; terve kapina on voimiltaan rajallisen puolustuskeino.

Poika ei saa koskea tietokoneeseen silloin, kun sitä käyttävät muut. Painokkaiden kieltojen ja estämisten jälkeen Miio saattaa seistä pitkään käsi näppäimistön yläpuolella ja tuijottaa silmiin. Uhkailu osataan siis jo vuoden ja kahden kuukauden iässä.

Ja jos hän ei saa jotain haluamaansa tavaraa tai laatikosta kaivettu puukko riistetään kädestä, alkaa kimakka protestikiljuminen. Sen suhteen olemme pitäneet tiukan linjan. Huutamalla tahto ei mene läpi. Oppiipahan mököttämään ja ilkeilemään normaaliäänellä niin kuin muutkin.

TULEVAA perheenjäsentä on vielä vaikea kuvitella todeksi vaikka Milkan maha paljastaa jo kaiken. Päänsisäisissä tulevaisuuden suunnitelmissa olen ehkä pari kertaa osannut jo ajatella kahta lasta yhden sijasta, mutta tottumaton olen vielä. Lähinnä ahdistaa ajatella, että kohta on kummallakin syli täynnä.

Kaikkein hankalinta on kuvitella tulokkaalle mitään sukupuolta. Ehkä näin on hyvä, eipähän tule (epätasa-)arvotettua lasta jo ennen syntymää. Kyllä me se jalkoväli tarkistetaan jo kohdussa, jos pikkuinen vain suostuu näyttämään. Jos sukupuolella ei ole väliä, se on sama myös ottaa selville etukäteen.