JOS pojalle voisi yhden kulttuuriperinnön jättää, hyvä vaihtoehto olisi monipuolinen musiikkimaku. Valtavirran kalamiestä tylsäksi kuviteltu etnomusiikki ei ole koskaan erityisesti kiehtonut, mutta Piirpauken alkuperäismiehityksen konsertti paljasti ennakkoluulot perusteettomiksi. Keikka oli mahtava kokemus.

Naurettavan pieneen levyhyllyyn ja tietokoneen musiikkikansioihin mahtuu sentään jotain tarttumapintaa Piirpauken monikansanmusiikkiinkin. Balkanilaiskappaleet toivat mieleen muutaman Asan biisin, ja olihan vanhojen herrojen ohjelmistossa aitoa rockiakin.

Siinä missä mikä tahansa kansantanssi voidaan sijoittaa uskottavasti saman hobittikylän iloiseen kapakkatunnelmaan, eri kansojen musiikkityylitkin sopivat oudolla tavalla yhteen. Toisin kuin tanssi, kansamusiikki ei vaikuta kansasta riippumatta idioottien hyppelyltä.

VIIKON toinen kulttuuritapahtuma oteltiin Rännärillä, jossa pesäpallomestaruudesta kamppailivat Pattijoen Urheilijat ja Sotkamon Jymy. PattU tasoitti voitot ja kumpikin joukkue on yhä vähintään kahden pelin päässä pokaalista. Lopputulos tuntui pitkän aikaa samantekevältä, ja toivoin vain paljon juoksuja ylitarkan ulkopelin vastapainoksi. Supervuoroparissa ja kotiutuslyöntikisassa raahelaissielu kuitenkin heräsi.

Voisi luulla, että pesäpallo-ottelut ovat koko perheen tapahtumia, mutta luulo on väärä. Nikonpoikaa ei ainakaan olla ihan heti viemässä kuuntelemaan toinen toistaan härskimpiä solvauksia, joita 10–70-vuotiaat pojat laukoivat. En tiedä, onko tilanne sama kaikilla paikkakunnilla, mutta raahelaisyleisö ei kannusta – se vain pilkkaa vastustajaa.

Pesiksessä yleisö todella on se kymmenes pelaaja, sillä ulkona pelaavan kotijoukkueen pelinjohtaja ohjaa myös katsojien huutokonserttia, kun vierasjoukkue on lyömässä. Ainakin yhden väärä-huudon raahelaiskatsojat saivat kiljuttua kuulumattomiin, kertoo paikallislehti.

Kansallispelissämme on vielä sen verran maakuntien vastakkainasettelua jäljellä, että vastapuolen pelaajien hiillostetaan henkilökohtaisilla pilkkahuudoilla koko pelin ajan. Kutkuttavimman palkinnon yleisö saa, kun huutoihin vastataan joko iloisella kenttämylläkällä tai katsomoon suunnatulla sanailulla. Ärsyttämiseen osallistuvat toki myös pelaajat. PattUn syöttömies Topi Kosonen meinasi saada aggressiivisesta kielenkäytöstä tunnetun Jimi Heikkisen hiiltymään omalla kiusanteollaan. Jos kortti olisi noussut, olisi sen voinut antaa myös epäurheilijamaiselle lukkarille.

Koska huutelijoita on monenlaisia, solvausten tasokin heittelee laidasta ääreen. Pitäisi oikeastaan vaikka lehteen laatia joskus ohjeet hyvän ja nasevan epäkannustushuudon rakentamisesta. Kainalojutuksi voisi kerätä muutaman esimerkin. Muun muassa ”puusilmä, hanki rillit” on tahallisestikin paradoksaalisena aika heikko esitys. Sokeuteen viittaavissa pilkoissa kannattaa käyttää mielikuvitusta ja laajentaa metaforaa vaikkapa opaskoirilla ja valkoisilla kepeillä. Kirosanat ja homottelu sopivat vain aidosti spontaaneiksi purkauksiksi, jos niiksikään.

Yksinkertainen mutta tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva on myös vanha kunnon ”mä tiedän, missä sun autos on”.