Viime vuoden alkupuolella kuulin erään kollegan valittelevan useammankin kerran, kuinka toisen työtehtäviin astuminen tuntuu tuuraamiselta. Sitä varoo tekemästä mitään, mitä ei voisi myöhemmin tehdä tekemättömäksi, tai miettii joka käänteessä, mitä se toinen tässä tilanteessa tekisi.

Kollegan tapauksessa kyse ei ollut sijaistamisesta vaan hommat siirtyivät hänelle pysyvästi. Minä sentään olen sijainen tässä päivätyössäni. Sen verran olen kuitenkin oppinut johtamisen opintojaksoilla, ettei isossa organisaatiossa (tai oikeastaan missään) ole omia töitä ja muiden töitä. On vain töitä - firman töitä.

Eiköhän näistä töistä tule kohta henkilökohtaisempia minullekin. Haikeana ja mustasukkaisena luovutan ne sitten taas takaisin, kun sijaisuus päättyy.

[Eläintarhan koko pieneni, kun annoimme pupun Milkan sukulaisperheeseen. Toivottavasti vanha herra jaksaa vielä viihdyttää lapsikatrasta eikä heittäydy väkivaltaiseksi - tai esimerkiksi kuole heti vanhuuteen.]

Nyt se tuli. Osakolainen, jossa on minun kirjoittama pääkirjoitus. Liimasin yhden kappaleen kanteen muistilapun, johon kirjoitin VIRHEET. Niitä löytyi jo 2 varsinaista ja pari muuten vain kehitettävää kohtaa. Yksi tarkistamatta jäänyt maininta rasittaa erästä uutista, mutta tuskin se kovin isoksi mokaksi paisuu.

On kyllä hassu tunne. Hieno lehti siitä tuli.

Aamun Raahen seudussa uutisoitiin viimein AMK-hallituksen viimeviikkoiset päätökset. Toivottavasti joku selittää vielä joskus jutun kirjoittaneelle toimittajalle, miten ammattikorkeakoulun organisaatio oikein muodostuu. Lehdessä on toistuvasti välitetty käsitystä, jonka mukaan joillakin Oamkin yksiköillä on itsenäinen asema suhteessa muuhun ammattikorkeakouluun. Raahen yksikön ja Tekniikan yksikön yhdistämispuuhatkin koetaan raahelaisten itsenäisyyden menettämisenä ammattikorkeakoulun hallinnolle. Varmaan imarteleva tieto Tekniikan yksikön johtajalle tämä hänen statuskorotuksensa.

Ajattelin jo korjata journalistikollegan virhetietoa, mutta AMK-hallituksen varajäsen sisälläni esti sen.

Trapesti Oy:n yhtiökokous lähestyy ja samalla vähenevät minun päiväni opiskelijayrityksen hallituksen puheenjohtajana. Tunnen tästä oikeastaan helpotusta, paristakin syystä. Vaikka olenkin tietoisesti valinnut aika etäisen roolin yrityksen strategisessa johdossa, huono omatunto ajan vähyydestä valtaa mielen. Olisihan sitä voinut käyttää enemmänkin, jos olisi nipistänyt tarvittavan ajan muilta töiltä. Huonosta omatunnosta vapautumisen lisäksi toinen helpotus liittyy varmaankin laajempaan kuvioon. Viimeistenkin luottamustoimien karistessa valmistuminen alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä.

Omakehuisesti epäilen olleeni joka tapauksessa opiskelijayritykselle hyödyksi. Saimme hallitustoimintaa uusille kantimille vuoden aikana ja strateginen tausta yrityksen koko toiminnalle on paljon paremmassa jamassa kuin vuosi sitten. Onhan tämä tietysti vaatinut uhrinsakin - toisaalta tylyyn ja töksäyttelevään hallituksen puheenjohtajaan tottuminen on omanlaisensa oppimiskokemus sellaisia hakevalle.

Nykyhallitus kokoontuu vielä kerran esittämään asioita yhtiökokoukselle. Mielenkiintoisimpia esityksiä on tietysti ehdotus seuraavaksi hallitukseksi. Uusien isokenkäisten valitseminen ei ole ollut koskaan kauhean tuskallista, sillä vaadittava määrä halukkaita on yleensä ollut tarjolla. Viime vuonna keskustelua herätti epätasapainoinen sukupuolijakauma, joka sillä hetkellä näytti vaivaavan myös yrityksen henkilökuntaa sekä useampaakin lähellä toiminutta opiskelijayhteisöä.

Tällä kertaa hallitukseen on ehdolla kumpaakin sukupuolta enemmän kuin yksi henkilö. Sukupuolet ovat kuitenkin puhuttaneet hallituksen kokouksissa saakka. Nämä keskustelut ovatkin käyneet sukupuoli-, tasa-arvo- ja kiintiö-keskustelujen oppitunneista.

Eräs hallitusammattilainen sanoi kerran haastattelussa, että kiintiöitä tärkeämpää olisi saada kummankin sukupuolen edustusta yritysten johtoryhmiin, joista sitten ponnistetaan hallitustyöskentelyyn. Tämä pätee kyllä Trapestiinkin. Operatiivisen toiminnan näkyvimmille paikoille pitäisi saada naisiakin - yrityksen kaikki viisi toimitusjohtajaa ovat olleet miehiä. Olisikin hassua, jos tasa-arvoa vaadittaisiin vain päätöksentekoon, ei varsinaiseen työhön.

Korkeakouluhallitus kokoontui ja päätyi yksimielisesti samalle puolelle. Kuten aavistelin, paha ja hyvä voittivat. Huomenna luemme ehkä lehdestä, kumpi on kumpi.

Syö miestä, kun on käyttänyt puoli tuntia elämästään pikkupojan nukuttamiseen ja unta riittää sitten peräti kahdeksi minuutiksi. En ehtinyt edes vessaan. Tulisipa Milka jo kotiin uimahallista. Tiskasinkin, vaikka ei pyydetty. Mitä kertoo ja kenestä, että mainostan sitä nyt internetissä? Käytin kuuman huuhteluveden hyväkseni ja sulatin siinä pakastettua äidinmaitoa. Roope Ankan lanseeraama ajatus perunoiden keitinveden käyttämisestä astioiden huuhteluun on vielä kokeilematta.

Kävi sellainenkin ihme, että kieltäydyin katsomasta erään elokuvan. Vaimo kantoi vaivalla kirjastosta Meri sisälläni -nimisen teoksen ja minä sanoin "ei". Ahdistun jo pelkästä halvaantumisen ajattelemisesta, saati sitten kahden tunnin katsekontaktista sen kanssa. Minulla on ahtaan paikan kammo, eikä tuo leffa taida auttaa siihenkään.

Pääsin virtuaalimaailmaan opiskelemaan englantia. Asetin valmistumistavoitteeksi huhtikuun kaksikymmentäneljännen.

Tänään on ammattikorkeakoulun hallituksen kokous. Asiat ovat vastakkain. Tai siis ihmiset. Puolet on valittu. Jos on.

Jonkun mielestä vastakkain ovat hyvä ja paha. Sama ryhmä(?) ajattelee hyvän olevan raahelainen ammattikorkeakoulutus, pahan taas Oamk ja sen rehtori. Toiset tietysti väittävät kilpasille asetetun järjen ja järjettömyyden, oman hyvänsä ja pahansa. Heille hyvä on yhteinen hyvä ja paha pysähtyneisyyttä.

Jos ei ole puolella, on vastaan. Tämä on tosi, vaikka kuinka yrittäisi elää toisin. Tämänpäiväistä kokousta on edeltänyt kova lobbaaminen - kova siinä mielessä, että lobbaaminen on taas lisääntynyt. Puolia on tarjottu. Tänään jokainen ottaa omansa. Itse en pääse paikalle tekemään mitään, mistä myöhemmin lukisin toisen käden tietoa paikallislehdestä. Menisin ihan mielelläni tekemään.

Ennen pidin ammattikorkeakoulua poliittisena järjestelmänä, jossa eri eturyhmät vaikuttavat päätöksenteon virtaan ja yrittävät muuttaa sen suuntaa, väriä, makua ja nopeutta. Eturyhmiä muodostivat ajatuksissani yksiköt, erilaisten asioiden ympärille kerääntyneet tiimit ja työryhmät, henkilöstöryhmät, opiskelijat. Ei se näin kuitenkaan mene.

Oikeastihan ammattikorkeakoulu on poliittisena järjestelmänä enintäänkin diktatuuri. D-sanan merkitys ei ole tässä negatiivinen vaan tarkoittaa monenmoisia pakottavia määräyksiä ja ulkopuolisia tahoja, jotka viime kädessä ohjaavat päätöksentekoa. Esimerkiksi esimiesasema on yksi sellainen tekijä, joka ei sovi poliittisen järjestelmän metaforaan. Tämäkään ei viittaa mihinkään tapahtuneeseen vaan kuvaa vain pohdintojeni kulkua.

Tämän hallinnon demokratia rajoittuu lain säätämään edustukselliseen hallitukseen, joka tekee juuri sitä, mitä laki sen tehtäviksi on säätänyt - ei enempää eikä vähempää.

Elävä organismi kuvaa paremmin ammattikorkeakoulua organisaationa. Osasilla on rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa kokonaisuuteen, osista toiset ovat tärkeämmässä roolissa kuin toiset, erilaisia paineita ja ärsykkeitä tulee myös ulkopuolelta, ja sisäiset ongelmat näkyvät ulospäin pahimmillaan kokonaisuuden halvaantumisena. Oppiminen on mahdollista, mikä erottaa ammattikorkeakoulun koneesta - tai vaikka siitä poliittisesta järjestelmästä, joka liputtaa aina siihen suuntaan, mihin jatkuvasti vaihtuva pääväri käskee.

Iltapäivän kokouksessa organismilla on mahdollisuus käydä sisäinen taistelunsa. Ennakoitavissa oleva päätös saattaa myös aloittaa entistä rajumpia taisteluita, sillä kaikki eivät kuitenkaan osaansa tyydy. Verovaroin pyörivässä laitoksessa kaikkea ei toki tarvitsekaan niellä, jos tietää vastahangalla kiihdyttävänsä koko organisaation aiempaa kovempaan vauhtiin. Myös ylevien periaatteiden edistäminen kelpaa syyksi kokonaisuuden hetkelliseen halvaantumisvaaraan. Saapa nähdä, millaiset ylevät periaatteet kokouksessa puhutaan julki - vai puhutaanko.

Hyvä voittaa tänään varmasti. Ja paha. Sekin, kummalla puolella ammattikorkeakoulu lopputulemassa on, riippuu siitä, keneltä kysytään. Joku voisi tästä päätellä, että on aivan sama, miten käy. Joku toinen ei.

Sovitaanko kaikki yhdessä, että ihmistä voi sanoa missiksi vasta sitten, kun titteli on jostain Miss-alkuisesta kisasta napattu? Eli Miss Suomi -kilpailun finalistit eivät ole missejä, eikö niin?

Vietän ensimmäistä omaan ilmoitukseen perustuvaa sairauspäivää. Eilen töiden jälkeen kuume nousi ja laski. Päässä tuntuu. Tuskin tämä vielä mitään influenssaa on, rasittumista enintään. Lepäämällä lähtee. Työpaikan uusi sähköinen järjestelmä, jolla poissaolot ilmoitetaan, ei yllättäen toimi kotoa.

Milka on alkanut puhua valmistujaisista. Minun. Rekisterin mukaan opintosuorituksia puuttuu vielä 23. Opinnäytetyö on enää paria seminaari-istumista ja kypsyysnäytettä vajaa, ja yksi opintojakso on toivon mukaan pistetty pakettiin viikko sitten palautetulla raportilla. Kuukauden kuluessa pisteitä pitäisi ollakin jo 206,5/210.

Hankalimpia suoritettavia nykyisessä työtilanteessani ovat kieliopinnot, jotka vaativat läsnäoloa luennoilla. Pitkän metsästyksen jälkeen päädyin kinumaan jälki-ilmoittautumista Virtuaali-AMK:n kautta tarjottavalle tietokone-englanti-opintojaksolle. Odottelen vielä koulutusohjelmavastaavan hyväksyntää opinnoille. Sitten puuttuu vielä yksi 2 pisteen arvoinen raportti sekä hajanaisia tehtäviä eräältä ensimmäisen vuoden tietotekniikan opintojaksolta. Ehkä puhe valmistujaisjuhlasta on jo ajankohtaista.

”Vain opiskelijan kautta yliopiston hallintoon ja strategiseen johtoon saadaan niin sanotusti kuluttajan näkökulma”, painottaa SYL:n puheenjohtaja Tuomas Telkkä. "Kas kun ei asiakkaan", kommentoi opiskelija.

Linja-autossa… 

Menen aamulla linja-autossa aina samalle penkille istumaan. Pientareen puolelle takimmaiseen penkkiin ikkunan viereen. Penkin takana on ovi, joten voin huoletta kaataa selkänojan makuuasentoon. Polville on vähänlaisesti tilaa, mutta tämä vaiva on vakiovuoroissa yleinen. Mietin vain, että ovatkohan muut vakiomatkustajat huomanneet leimautumiseni tiettyyn istuimeen. Mitähän minusta tässä äänettömässä yhteisössämme ajatellaan? Kuulunkohan jonkun toisen ihmisen normaaliaamuun?

Muita huomioita aamubussista: Matkan varrelta eräältä pysäkiltä kyytiin nousee kolme lasta, oletettavasti sisaruksia. Vanhempi poika lienee yläasteella ja hän nousee autoon ensimmäisenä. Perässä seuraa ehkä kuudesluokkalainen tyttö, jonka jälkeen kyytiin pääsee vielä nuorempi poika, kolmannella tai jotain. Järjestys on aina sama. Lapsoset myös istuvat eri riveille, eivät koskaan toistensa viereen. Sama ilmiö toistuu Lumijoen kirjaston pysäkillä, jolta nousevista kuudesta ammattikoululaispojasta kukaan ei tunnusta ketään muuta niin hyväksi kaveriksi, että istuisi tämän viereen. (Myönnetään, päättelen heidät ammattikoululaisiksi ulkonäön perusteella.)

…on tunnelmaa

Ennen Siikajokea saan yleensä Raahen seudun luettua. Lehti palkittiin viime vuonna Suomen parhaana paikallislehtenä. Yhtenä ansiona palkinnon perusteluissa mainittiin elävä mielipidesivu, jossa lukijat purkavat aktiivisesti tuntojaan kirjeitse ja tekstiviestitse.

Lukijapalsta on kieltämättä aktiivinen. Päivittäinen tekstiviestiannoskin on jo syrjäyttänyt Kalevan vastaavan palstan. Ajan kanssa tekstiviestien logiikka ja trendit ovat tulleet tutuiksi: Samasta aiheesta lähetetään samansisältöisiä viestejä parin päivän ajan, joskus lähes samoilla sanoillakin. Vastausryöppy tulee muutamassa päivässä. Lukijat käyttävät sananvapauttaan myös ilkeämpiin ja henkilökohtaisempiin viesteihin kuin esimerkiksi Kalevassa, mikä saattaa tosin johtua Kalevan lukijakunnan paljoudesta ja siitä syntyvästä "valinnanvarasta" - ja sen mahdollistamasta sensuurista. Raahen seudun erikoisuus ovat uskonnollissävytteiset viestit runsaine raamatunjaeviitteineen ja rakkautta pursuavine julistuksineen.

Ansiokkaasti tiivistetyt ja kieliopiltaan virheettömät pääkirjoitusta tai lehdessä käsiteltyä aihetta kommentoivat viestit menevät kokemukseni mukaan läpi poikkeuksetta. Vastauksia niihin ei koskaan saa.

Suurin työ Osakolaisen seuraavan numeron työstämisestä on minun osaltani tehty - taittaja on tehnyt omaa suurinta osaansa pari viime yötä ja tekee vielä ensi yönkin. Viimeiset ideat tulivat eilen illalla ja sivukarttaa olen uudistanut tänä aamuna. Onneksi on ihmisiä, jotka tekevät opiskelijakulttuuria tunteella - ja lyhyellä varoitusajalla.

Ensimmäisen painotuoreen lehden näkeminen saattaa herättää yllättäviäkin tunteita, sillä jo ensimmäinen vedos kansikuvasta säväytti. Siinä se oli, minun lehti. Tyypillistä prosessinomistajatason pullistelua.

Huomasin taas, mikä on parasta työssä kuin työssä. Olen saanut nimittäin vastailla tiedusteluihin ja ohjata oikean tiedon luo muutamia avoimesta ammattikorkeakouluopetuksesta kiinnostuneita. Jo opiskelijajärjestöissä perinteinen palvelutoiminta tuntui kaikkein palkitsevimmalta - olipa kyseessä lukuvuositarrojen liimailu koulutusalajärjestöjen toimistolla tai oikeusturva-asioiden selvittely opiskelijakunnan tehtävissä. Kun tietää olevansa välittömästi hyödyksi, jaksaa tehdä sitä kaikkea välillistäkin hyödyttämistä. Tämäkin piti itsea kokea, että uskoi.

Kuudes kausi Star’s Hollow’n elämää on seurattu. Lopussa piti tietysti tapahtua jotain kamalaa, että seitsemäskin tuotantokausi kiinnostaisi. Arvostelevasta ennakkomarkkinoinnista huolimatta katsomme sarjan tietysti loppuun. Ja lopussa sitten itkemme - näinhän tehdään hyvien televisiosarjojen päättyessä Melrose Place’iä lukuunottamatta.

Gilmoren tyttöjen henkilöhahmojen viehätys perustuu tietysti stereotypioihin ja liioitteluun. Koko sarjan lumo on äidin, tyttären ja heidän neuroosiensa lisäksi nokkelassa sanailussa ja huumorissa - mutta miksi kaikilla henkilöillä on samanlainen huumorintaju? Tarpeeksi kauan ja intensiivisesti seurattuaan ihmisten puheet alkavat selvästi muistuttaa toisiaan, vaikka heistä kuinka tehtäisiin erilaisia. (Asiaa kyllin mietittyäni päädyin pohtimaan Aku Ankan ja Wagnerin hahmojen samankaltaisuuksia, joita on enemmän kuin eroja.)

Lyhyt arvostelu vielä G-tyttöjen näyttelijöistä: Alexis alkaa pikkuhiljaa oppia näyttelemään itkevää Rorya. Eniten maneereja on Scott Pattersonilla (Luke). Luontevimman roolin kerta toisensa jälkeen tekee herra Erityisesiintyjä Edward Herrmann (Richard Gilmore). Kaiken kaikkiaan sarja paljastaa paljon amerikkalaisesta ulkokultaisuudesta. Ei siitä sen enempää.

No, jos jotain kuitenkin: Eräässä viimeksi katsomassamme jaksossa Rory lohduttaa base-hypyssä loukkaantunutta Logania sillä, että hän on New Yorkin parhaassa sairaalassa. Paras New Yorkissa on Roryn mielestä paras Yhdysvalloissa, mikä tekeekin sairaalasta parhaan maailmassa. Looginen päättelyketju.

Kulttuuria ovat myös urheilu ja olut. Oulun Kärpät yhdistivät kulttuurit toisiinsa ja saivat aikaan oikean superjunttikulttuurin ilmentymän, Kärppäoluen. Minä olen luullut, että vain hiipuvat julkkikset teettävät nimikko-oluita. Kohta tulee varmaan Vanhas-olutta, jos pääministeri ei löydä pian uutta heilaa.

…mutta julkisessa kulkuvälineessä isi ei päätä ajonopeuksia. Sateisina, äkkijäisinä tai muuten vain petollisenoloisina päivinä kiinnitän linja-autossa turvavyön, jos sellainen on saatavilla. Varsinkin kaistamerkinnän jyrähdys Kasitiellä tai ajouraan tipahtaminen Siikajoen ja Raahen välillä kelirikkoisella rantatiellä saavat sydämen pompahtamaan. Kaupunkiin tultaessa on vaikea ymmärtää, miksi erään kuskin täytyy vaihtaa Uusikadulla kaistaa ja kiihdyttää kaikkien ohi.

Perjantai-iltapäivän pikavuorot ovat usein aivan täynnä viikonlopuksi äidin hoiviin palaavia opiskelijoita. Niin tänäänkin. Liikenneturvallisuus tuli mieleen myös, kun osa matkustajista joutui seisomaan bussin kaasuttaessa satasta moottoritiellä. Nuorimmasta päästä olisi mennyt, jos olisi kolahtanut. Kasitiellä olikin sitten kolahtanut: henkilöauto ja rekan perävaunu loikoilivat ojassa tien vastakkaisilla puolilla.

G-tyttöjen kuudes kausi on jo lopuillaan. Tämän päivän maratonilla suhteeni varsinkin Rory Gilmoreen syveni entisestään, kun hänestä tehtiin Yale Daily Newsin päätoimittaja. Mitäs me päätoimittajat, ajattelin.

Viimeistään päätoimittajan työ on paljastanut, millainen romantikko pohjimmiltani olen. Sana ei tarkoita tässä niinkään kynttiläillallisia ja parisuhdeasioita vaan taipumusta romantisoida asioita. Hellin mielessäni klisettä peräänantamattomasta, mielikuvituksekkaasta ja teräväkynäisestä toimittajasta, joka juo kahvia ketjussa ja pistää "etusivun uusiksi" aina silloin tällöin. Voisin jopa ostaa sellaisen lippiksen, jossa on pelkkä lippa. Yhdistän kliseisiä journalisti-mielikuvia myös tuntemiini oikeisiin toimittajiin.

Pikkukaupunkiin muuttaminenkin sai keväällä romantikon heräämään. Joskus bussimatkalla töistä takaisin Raaheen kuvittelen olevani matkalla kaupungin suurelta tehtaalta kotiin esikaupunkiin. Tehtaan pölyt karhivat kurkkua ja raskas työ painaa lihaksia. Jos käyttäisin töissä enemmän kauluspaitoja ja slipovereja, voisin romantisoida työni julkishallinnon virkamiehenä, pienenä byrokratian hammasrattaana, kasvottomana nimenä paperissa. Ja silti minullakin olisi elämä.