POIKA on leikkinyt jo monta kuukautta äitinsä puhelimella. Jossain vaiheessa Milka luovutti eikä enää yrittänytkään estää puhelinleikkejä. Minun on vaikea käsittää tällaista suhtautumista rahalla maksettuun laitteeseen – ja Nikonpojan on vaikea ymmärtää, miksi isän puhelimen nappaaminen johtaa aina takaa-ajoon ja leikkikalun menetykseen.

Esikoisemme tunne-elämä näyttää kehittymisen merkkejä. Toissapäivänä katsoimme elokuvaa (suosittelen) ja poika tökkäsi tietokoneen virtanapista kiinni. Huomautin asiasta äänekkäästi ja painokkaasti (”EI HYVÄÄ PÄIVÄÄ”) ja Miio huomasikin, ettei tämä nyt tainnut olla isin mieleen. Vähän aikaa minua tuijotettuaan poika kiipesi hirveällä ähinällä tuolille ja syliin, ja halasi oikein kunnolla. Annoin anteeksi.

KUOPUKSEMME tekee tuloaan kuulemma vikkelämmin kuin tämä edellinen. Tai ehkä Milka nyt vain tunnistaa, mitkä ovat supistuksia ja mitkä eivät. Kai hän tietää itse parhaiten.

Olen jo jonkin verran jutellutkin tulokkaalle. Jos alamme laulaa syntymättömälle tuutulauluja, toivon, että opettelemme nyt jonkin muun kuin Päivänsäde ja menninkäinen. Se ei oikein tehoa enää Miioonkaan.

MIIO osaa näyttää äidin mahaa, kun kysytään, ”missä vauva on”. Tosin epäilemme, että hän luulee ‘vauvaa’ nimitykseksi juuri vatsalle eikä sen sisällä sikiävälle elämälle. Poika osaa myös osoittaa oikeaa kuvaa kirjasta, kun kysellään pallon, kenkien, linnun, traktorin, auton, paidan, kellon ja muiden sellaisten perään.

Esinetuntemuksen lisäksi pojalla on hallussa laulaminen tai ainakin hän harjoittelee sitä kovasti. Toivottavasti rohkeus käyttää omaa ääntä ei katoa vanhetessa. Sitä vähän jännitän, että kummalta hän laulutaitonsa perii. Vaihtoehdot eivät ole huonot, mutta äitinsä pysyy paremmin sävelessä.