VIITISENKYMMENTÄ ammattikorkeakoululaista oli kokoontunut tänään laatukoulutukseen, jonka aiheena oli laadunvarmistusjärjestelmän auditointi. Minun auditoijakokemusten lisäksi kuultiin arviointineuvoston sihteeristön edustajan koontia auditointien tuloksista sekä Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun uusinta-auditoinnista läpivieneen laatupäällikön ajatuksia.

Puheenvuoroni herätti kysymyksiä ja kommentteja, joten ei se aivan huonosti kai mennyt. Hain esitykseen uskottavuutta Kajaanin ja Vaasan auditointiraporteista, joihin olen omat sanani aikanaan kirjoittanut. Pari oleellista asiaa jäi kuitenkin sanomatta. Ne tulevat tässä.

ENSIN opiskelijoiden roolista laadunvarmistuksessa: Huonoimmassa tilanteessa opiskelija määritellään korkeakoulun asiakkaaksi, joka antaa palautetta laadunvarmistus- ja toimintajärjestelmän ulkopuolisena toimijana. Vähemmän huonossa tilanteessa voivotellaan tämän lisäksi sitä, kuinka laiskasti opiskelijat käyttävät heille armollisesti suotuja työryhmä- ja toimielinedustuksia hyväkseen.

Opiskelijoiden haastatteluissa on kuitenkin tullut esille heidän vastuunsa omasta opiskelustaan. Opiskelijan rooli laadunvarmistuksessa ei ole vain palautteenantaja ja virallisia edustuksia pitkin arviointi- ja kehittämistoimintaan osallistuja vaan laadunvarmistuksen kohteena on ensisijaisesti oma oppiminen. Tämä taas vaati palautekulttuurin laajentamista arviointikulttuuriksi, kuten olen joskus ennenkin kirjoittanut. Sen sijaan, että opiskelijalta kysytään, mikä toimii ja mikä ei tai mikä nyt erityisesti edistää ja hidastaa opiskelua, häntä pitäisi ohjata arvioimaan omaa toimintaansa ja etsimään keinoja sen laadun varmistamiseen.

TOINEN unohtunut asia liittyy sähköisten järjestelmien merkitykseen laadunvarmistuksen kokonaisuudessa. Kaikki tunnustavat intra- ja ekstranetien arvon laatutyössä mutta jotkut vievät sen äärimmäisyyksiin esimerkiksi kutsumalla intranetiään laadunvarmistusjärjestelmäksi. Tässä esimerkkikorkeakoulussa kehitellään personoitua intraa, ja onpa sitä benchmarkattu muuallekin. Jostain syystä korkeakoulu pitää myös kiinni opiskelija- ja henkilökuntaintrojen erillisyydestä, mikä poikkeaa ainakin minun auditointikohteina olleista ammattikorkeista.

Laadunvarmistusjärjestelmän eriyttäminen konkreettiseksi tietojärjestelmäksi saattaa pahimmassa tapauksessa eriyttää sen olemasta osa normaalia toimintaa. On aika hassua opettaa ihmiset ajattelemaan, että aamulla verkkolehtikierroksen ja kahvikupin jälkeen klikkaillaan sisään ”laadunvarmistusjärjestelmään”, kun sen oikeastaan pitäisi koko ajan hyrrätä siellä kaiken taustalla.

KOKEMUSTEN peilaaminen kollegoiden kanssa oman talon meneillään olevaan laatutyöhön on seuraava askel auditointivierailujen aiheuttaman oppimissokin purkamisessa.

SIVUTYÖNANTAJALLANI on ollut perinteisesti periaate tyhmyyden kategorisesta vastustamisesta. Periaatteita tarvitaan jälleen.

Yli 20 opiskelijakuntaa ilmoitti tänään kannustavansa SAMOKin hallitusta "ottamaan amk-identiteetti ja -imagokampanjan osaksi ensi vuoden talousarvioita ja toimintasuunnitelmaa". Ensi vuosi käytettäisiin kampanjan valmistelemiseen ja rahoituksen löytämiseen, vuonna 2010 lanseerattaisiin itse kampanja.

Väkisinkin tulee mieleen Amis se vaan tienaa enemmän -kampanja ja hyödyttömät juupas-eipäs-väittelyt korkeakoulusektorien välillä. Mutta mikäs siinä. Jos opiskelijoiden vähillä rahoilla ja henkilöresursseilla halutaan tehdä ammattikorkeakoulujen imagotyötä, hakutoimistot ja viestintäpalvelut varmaan kumartavat kiitokseksi.

Minkä tahansa imagon nostaminen erillisellä kampanjalla kuulostaa touhulta, jota suunnittelevat Hiihtoliiton ja tupakkayhtiöiden tapaiset tahot. Jos oma toiminta ja sen tulokset eivät ole kyllin vakuuttavia ja lisää arvostusta, voi miettiä, käytetäänkö toiminnan korjaamisen vaatimat paukut toiminnan korjaamiseen vai imagokampanjaan. Ja jos itsetuntoa riittää kampanjointiin, voi pohtia, miksi itsetunto ei riitä siihen, että luottaisi hyvän perustyön tuovan lopulta ansaitun palkinnon arvostuksen ja tunnettuuden nimissä.

"Ammattikorkeakoulutuksen tunnettuuden lisääminen on amk-opiskelijan parasta edunvalvontaa" julistaa kannanoton otsikko. Oikeasti SAMOKin ja opiskelijakuntien tapauksessa amk-opiskelijan edunvalvonta on parasta ammattikorkeakoulutuksen tunnettuuden lisäämistä.

KAKSI Idols-jaksoa ja yksi Extra päälle saivat pohtimaan laulukilpailun roolia tähdentekijänä. Ensin pohdin, mitä ajattelisin, jos kuulisin semifinalistin lauleskelevan kotibileissä. Vielä kertaakaan ei nimittäin ole tullut mieleen kenenkään kohdalla, että menisi ihmeessä Idolsiin kokeilemaan.

Sitten mietin kolmentoista parhaan joukkoon karsiintuneiden uraodotuksia. Kavereilla on levytyssopimukset ja kaikki, mitä he elämässään tekevätkään, tullaan yhdistämään siihen Idols-Jamppaan, jota he hetken aikaa ovat. Ilman mitään muodollista pätevyyttä jokainen on nyt muusikko tai ainakin laulaja. Media tekee tässä aikamoista aiemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista (AHOT).

Idols-Jampaksi pääseminen ei tosin vaadi semifinaali-paikkaa. Sama ilmiö näkyy myös Miss Whatever -kilpailuissa, jossa missi-etuliitteen saa jokainen kilpailuun osallistunut tai vähintään ensimmäisen seulan läpäissyt kokelas. Lööpin verran kiinnostusta herättää jopa esikarsinnassa tipahtava Idols-Jamppa (tai -Janina), jonka entinen elämänkumppani on joskus päässyt kisassa johonkin asti. Voiko hänkin perustella tulevaisuudessa lauluharrastuksensa syvyyttä ja aitoutta mainitsemalla "Idols-menneisyytensä"? Onko Idols-leima jotain, mitä laulajanalku tarvitsee, jos esimerkiksi todistuksissa ei vielä leimoja ole?

Ehkä tämä vain osoittaa, että AHOTia ja sen kehittämistä tarvitaan. Suomalaiset uskovat yhä leimoihin.

KUNNIAKAS etunimeni on tahrattu viinin roiskeisiin ja väkivaltaan.

Toiset yrittävät pitää nimen hyvää mainetta yllä Finnairin mainosporosta tehdyllä elokuvalla. (Kuva käännetty osoitteesta www.dvdplaza.fi.)

Karvaimpia etunimeen liittyviä muistoja on kuitenkin Gigantin mainos, jossa "tapaamme tänään tyhmän. Tyhmä, mikä on nimesi?"

"Niko!"

LEHTI on melkein painossa. Toimitus lähtee hyvillä mielin lomalle, toiset Norjaan, toiset Kalajoelle. Seuraavan työstäminen alkaa joskus parin viikon päästä.

KOIRA on ihmisen uskollisin ystävä. Ketut ole.

Syy on varmaan meissä. Emme kouluttaneet pentua taiteen tai edes koiraoppaan sääntöjen mukaan. Kuri oli tiukkaa ja epäjohdonmukaista. Pinnakin paloi.

Myöhemmin syyllistyimme kaukana koirapuistoista asumiseen, lapsen hankkimiseen ja musiikin kuuntelemiseen. Milka on soittanut välillä myös pianoa. Kuuntelemme kappaleita, joissa on jousi-, puhallin- ja kosketinsoittimia sekä muilla keinoilla synnytettyjä korkeita ja vähemmän korkeita ääniä.

Tätä kaikkea Viivin on pitänyt sietää. Sitten ystävällinen naapurintäti otti elukan mukaan marjametsään. Tuli ulkoilulenkkejä. Lopulta koira meni naapuriin yökylään.

Nyt Viivi yrittää joka kerta pissalta palatessamme nousta naapurin portaille. Jos kuistilla on porukkaa, koira ei pysty ymmärtämään, ettei hän voi jäädä heidän luokseen. Sisällä vingutaan, kun toisessa talossa olisi kivempaa. Olen yrittänyt syöttää keksejä, että minua pidettäisiin yhä lauman johtajana.

Meidät on niin hylätty.

AKATEEMINEN elämä alkoi lopulta tänään, kun kasvatustieteen perusopinnot Tampereen yliopiston avoimessa yliopistossa käynnistyivät. Vähäiset lähiopetukset ja tenttimiset suoritetaan Raahe-opistossa.

Raahelaisten wannabe-kasvatustieteilijöiden sieluista käydään oikein taistelua, sillä vastaavat opinnot Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa ovat juuri alkaneet. Meidän opintokokonaisuuden ohjaajana toimiva Raahe-opiston rehtori mainitsi meidän maksavan opinnoistamme vähemmän kuin kilpailijan asiakkaiden. Työkaveri kehui jo aiemmin, että tein oikean valinnan, kun päädyin Oulun yliopiston sijasta Tampereeseen. Työkaveri ei ole yhtä jäävi kuin rehtori, sillä hän opiskeli itse Oulussa.

Opintojen alusta riittää kirjattavaa vielä tuonnempanakin. Ohjaajasta pitää vielä mainita, että innostunutta ihmistä on ilo kuunnella. Rakkaus kasvatustieteeseen olisi varmaan tarttunut, jos aloitusseminaari olisi jatkunut yhtään pidempään. Rehtori ehti kuvailla tiemme aina väitöskirjaan saakka. (Helsingin yliopistomuseon sivuilta riistetyssä kuvassa ei välttämättä ole oikean alan tohtorin hattu.)

TYÖMATKA kutsuu taas huomenna. Aloitin lentämisen vähentämisen ja tulen junalla Helsingistä takaisin. Vain omaa mukavuuttani ajatellen valitsin yöjunan, josta menen keskiviikkona suoraan työpaikalle. Toivottavasti Milka ja Miio pärjäävät.

TYÖPAIKAN kulkuläpyskästä on moneksi. Kuvassa se toimittaa nahkasuojastaan poistettuna ostoskärrypoletin virkaa.

TYYNTÄ myrskyn edellä, manaa sanonta. Osakolaisen kuutosnumeron aikataulu on tiukempi kuin koskaan, mutta en ole vielä yhtään stressaantunut. Tai ehkä olenkin – sillä hyvällä tavalla, joka mahdollistaa tehokkaan toiminnan pienessä paineessa.

Ensimmäiset avustajat ovat toimittaneet jo juttujaan minulle ja muutkin antoivat ymmärtää, että tulossa on. Omat artikkelit ovat sovittujen haastattelujen ja lähetettyjen sähköpostikyselyjen asteella. Lauantaina pitäisi suunnistaa Oulaisiin reportaasia tekemään.

Tässähän on nyt kyse joko puun takana vaanivasta katastrofista tai itseluottamuksesta, joka on kasvanut syystä tai ilman syytä. Jos mielenrauha ja luottavaisuus kumpuavat kehittyneestä rutiinista, on se sen verran kuumissa ahdistuksen vesissä keitettyä, että sitä voi vielä pitää positiivisena rutiinina.

Suurin kynnys minulle on yhä tuntemattomille ihmisille soittaminen. Kynnyksestä pääsee aina kyllä yli, mutta turhaa junnaamista se aina aiheuttaa. Osakolaisen toimittaja epäili, ettei minua tästä vaivasta johtuen voi pitää oikeana toimittajana. Ehkä niin. Olenhan aina kaikkien testien mukaan ollut enemmän intro kuin ekstro.

MYÖHEMMIN lisättyä tekstiä: Stressittömyyden taustalla lienee myös "loman" odotus. Kun seuraava lehti saadaan painoon, aion ajatella Osakolaista ainakin viikon ajan niin vähän kuin mahdollista. Pidämme pitkän viikonlopun reilun parin viikon päästä ja käväisemme todennäköisesti Kalajoella.