LEHTI vei kirjoittamisen ilon muutamaksi päiväksi. Jutut ovat yhtä vaille taittokunnossa, mutta julkaisupäivä siirtynee vielä. Yhden päivän annoin periksi jo viikko sitten.

MUISTAN, kuinka pidin opiskelijakunnan johtamista aikanaan merkittävänä johtajakokemuksena. Tavallaan se sitä olikin; tunnistin muutaman pään seinään lyömiseltä tuntuneen vuoden aikana, millaisia johtajuutta tukevia ominaisuuksia luonteessani saattaa olla. Niitä olen yrittänyt käyttää, mutta en tiedä, olenko kehittynyt yhdessäkään.

Tätä johtajuusasiaa olen pohtinut päätoimittajana. En ole juurikaan panostanut ihmisten johtamiseen, missä en ole koskaan tuntenut itseäni hyväksi. Joku sanoi joskus, että ensin ihmisistä täytyisi pitää. Olen tykästynyt alunperin prosessiajattelussakin muun muassa siihen, että prosessinomistajat johtavat toimintaa eivätkä alaisiaan. Noin niin kuin kärjistetysti sanottuna.

Tietysti olisi helpompaa, jos saisin ihmiset tekemään kovasti töitä siksi, etteivät he halua tuottaa minulle pettymystä. Valitettavasti tilanne on toisin päin. Minun on vaikea vaatia ja hoputtaa tai edes esittää pyyntöjä siten, ettei rivien välissä hehkuisi olettamus kieltäytymisestä.

Tätä ongelmaa pitää tietysti lähestyä sellaisilla tavoilla, jotka sopivat luonteeseeni muutenkin. Ei Osakolaisen toimitusprosessikaan ole kunnossa, jotta sitäkään voisi kunnolla johtaa. Ehkä sen jälkeen osaa asennoitua ihmisiinkin oikein.

KATSOIMME Nicole Kidmaniin luottaen pari elokuvaa, Tunnit ja Fur. Kumpaakin voi suositella muille, vaikka ensin mainitussa Nicolella on irtonenä, joka tekee hänestä täysin vieraan näköisen.

Junon uskalsin vuokrata vasta Ellen Pagen Traceyn jälkeen. Michael Ceran komediat eivät riittäneet laadun takeeksi. Juno kannattaa kuitenkin katsoa, kummankin vuoksi.