Reilu neljä vuotta sitten oli hetki, jolloin en ollut puheenjohtajana missään. Nyt se hetki on taas. Trapestin hallitus vaihtui eilen yhtiökokouksessa, josta yhdenlaisen kuvauksen voi lukea uuden hallituksen puheenjohtajan blogista. Omat tuntoni tapahtumien kulusta kerrataan kommenttiraidassa.

Hallituskausi kului kehittämistoimissa, ja luotan niiden jatkumiseen seuraajani ja hänen hallituksensa käsissä. Toisaalta huomaan, että on helppo luottaa jatkajiin, kun en ehtinyt tai halunnut kehittää organisaatioon erityistä tunnesidettä. Muissa organisaatioissa on saanut taistella senkin asian kanssa.

Viimetöikseni patistelin vielä yhtä mielestäni erinomaista ehdokasta hakemaan opiskelijayrityksen toimitusjohtajaksi. Toivottavasti hän tarttuu tilaisuuteen - yrityksen ainakin uskoisin siitä hyötyvän.

Meistä on Milkan kanssa tulossa ärsyttäviä ihmisiä, jotka puhuvat jatkuvasti painonpudotuksesta. Yritämme pitää keskustelut kahdenkeskisinä, sillä aiemmin emme voineet sietää kanssaihmisiä, joiden päähän ei oman vartalon lisäksi muuta mahdu (olipa jännä kielikuva). Vaimo on jo kaventunut siihen malliin, ettei ole enää, mistä pudottaa. Minulla on takana vasta ensimmäinen viitonen.

Opinnäytetyöstäni oli keskusteltu ohjaajan ja tarkastajan kesken ilmeisesti toisenkin kerran ja arvosana vahvistui paremmaksi kuin ennakkotiedot kertoivat. Sain täydet. Viitosen.

Tutkinnon laajuuskin on enää puolta pistettä vajaa. Valinnaisia opintoja on vain kertynyt niin paljon, että opintopisteitä napsahtaa pakollisista suorituksista vielä kymmenkunta. Valmistuminen huhtikuussa näyttää entistä todennäköisemmältä. Oikeastaan muita vaihtoehtoja ei ole, sillä 10 prosentin palkanalennus epäpätevyyden vuoksi pitäisi saada äkkiä pois.

Pieni maailma laajeni eilen pienen pojan pituudelta, kun Miio nousi seisomaan sohvaa vasten. Lattia kutsui vauhdilla ja varomatta, mutta ensimmäinen nousu oli tapahtunut. Isi oli tietysti töissä, mutta kilttinä poikana Miio näytti illalla minullekin, miten varovasti hän jaloilleen kohoaa.

Poika vaeltelee jo ympäri asuntoa, nousee nyt seisomaankin ja ihastuttaa meitä päivä päivältä enemmän. Olen pelännyt Milkalle ääneen, että Nikonpoika on nyt parhaassa iässään. Kohta alkaa vilpittömyys ja aurinkoisuus rappeutua. Meidän (minun) seurassa kasvaessaan poika on kolmevuotiaana kyyninen ja ilkeä, jos ei ehdi masentua siihen mennessä. Mitähän kaikkea hän on jo imenyt mieleensä elokuvista, joita olemme varomattomasti katsoneet? Entä ääneen luetut sanomalehden pätkät? Tai irralliset keskustelut kaupungin vilinässä? Pojan silmissä tuikkii kiinnostus ja luottavaisuus, aurinko ja tähdet. Vielä.

Uusi painotuotekin näki päivänvalon tuona merkittävänä päivänä, eilisenä. Vaaleanpunaiseen Osakolaiseen oli jäänyt ylimääräisen pilkun lisäksi ainakin yksi ylimääräinen piste. Lisäksi yksi n-kirjain puuttuu. Parin kuvan laadusta lähetin jo pahoittelut kuvissa esiintyville herroille.

Lehdessä rohkenemme esittää nykyisen kustantajan hylkäämistä ja oman kannatusyhdistyksen perustamista. Opiskelijakunnan johtoryhmä kuuluu tarttuneen ajatukseen myönteisellä otteella ja ensi viikolla on odotettavissa tarkempia keskusteluja aiheesta. Saa nähdä, miten yleinen ilmapiiri ehdotukseen suhtautuu.

Lopuksi täytyy toivoa, että työnantajakin vielä lukee blogiani. Aion nimittäin kehuskella alkuviikon ahkeruudellani. Säännöllinen kuntoilu ja yhtä säännöllinen ruokailurytmi ovat saaneet elopainoni varovaiseen laskuun, ja hyvä olo tuntuu myös muussa elämässä kuten töissä.

Olen minä kyllä päässyt entistä paremmin töihinkin käsiksi. Ainakin huomaan, mitä jo osaan ja mitä en. On yllättävää, miten paljon ensimmäisessä oikeassa työpaikassa saa vielä opetella työntekoa, vaikka takana on pari vuotta enemmän tai vähemmän kokoaikaista työtä. Itsenäisyyden rajat on löydettävä kaikissa organisaatioissa ja seitsemänsadan työntekijän kunnallisessa korkeakoulussa niiden hahmottaminen ottaa aikansa.

Käytin henkilöstöliikuntarahaa ja kävin Raahessa kuntoilemassa. Kassalla kerroin tapani mukaan olevani ammattikorkeakoulun henkilökuntaa ja sanoin nimeni. Asiakaspalvelija etsiskeli hetken tietokoneelta jotain ja kysyi sitten, "onko se siis tämä teku". Varmuuden, selvyyden ja nopean palvelun vuoksi myönsin, että sehän se voisi vaikka olla. "Nämä systeemit on joskus vähän jäljessä", asiakaspalvelija valitteli anteeksipyytävästi. Lieköhän heillä ollut sama systeemi jo kymmenen vuotta sitten?

Opiskelijayrityksen hallituksen toimikausi päättyy torstaina yhtiökokoukseen, jossa valitaan uusi johto. Aiheesta on saatu aikaiseksi kiivastakin sanailua, mikä on ihan tarpeellista, kunhan se ei pääse heijastumaan liikaa tulevan hallituksen työskentelyyn vuoden aikana.

Voisi oikeastaan sanoa, että osakeyhtiön hallituksen johtaminen on ollut loppuun saakka oppimista ja taitojen vahvistamista. Objektiivisuutta, kiihkottomuutta ja asioiden yläpuolelle nousemista tarvitaan nimittäin päivittäin, sillä huonosti käyttäytyviä ihmisiä tulee vastaan jatkuvasti (eikä tämä viittaa opiskelijayritykseen). Toivottavasti jotain näistä ominaisuuksista tarttuu mukaan tästä toistaiseksi viimeisestä puheenjohtajuudestani.

Tein kuukausipäivityksen toisaalla.

Lähiaikojen elokuva-annokseen on kuulunut kolme leffaa. Ensin sivistimme itseämme puolitodella kuvauksella John Lennonin viimeisistä hetkistä katsomalla Chapter 27:n. Lihava Jared Leto esittää Mark Chapmania ja juttelee itsensä kanssa; juuri muuta leffassa ei tapahdukaan. Minä pidin Leton suorituksesta. Tämän kokemuksen jälkeen olen myös kokenut tarpeelliseksi lukea Sieppari ruispellossa, kunhan muistan sen etsiä kirjastosta.

Viimeisimmässä liikkuvassa kuvassa Leto näyttelee Ray Fernandezia, joka huijasi ja surmasi Martha Beckin kanssa useampiakin naisia 1940-luvulla. Elokuvan nimi on Lonely Hearts, ja jostain syystä Saksassa ja Suomessa perään on lisätty sana Killers. John Travoltan suoritukset eivät ole pitkään aikaan vaikuttaneet kovin uskottavilta. Leton lisäksi hyvän roolin tekee kuitenkin Tony Sopr… ei vaan James Gandolfini.

Tuossa välissä istahdimme hetkeksi Markku Pölösen ohjaaman Lieksan ääreen. Surrealistisen Suomi-elokuvan yksittäinen kohtaus sai meidät nauramaan kippurassa ja etsimään itsensä vielä leffan jälkeenkin. Tästä kiitos kuuluu muun muassa hienosti näyttelevälle Tuomas Uusitalolle. Peter Franzén puolestaan tuntuu olevan kotimainen Brad Pitt, joka tekee leffasta kuin leffasta katsomisen arvoisen.

Mies oli kadonnut. Miehen kaverien etsinnöistä kirjoitettiin toisessakin työyhteisön blogissa. Asia tuli lähelle, kun työpaikan oveen ilmestyi paperi, jossa miestä etsittiin kuvan kera. Ei näyttänyt tutulta.

En usko, että se on juuri katoaminen, joka ihmistä tällaisessa tilanteessa koskettaa. Eihän kolme vuotta kylpyhuoneessaan kuolleena maanneen miehenkään kohtalossa traagista ole kuolleen pitkä yksinäisyys tai kuolema itsessään. Tietoisesti tai alitajuisesti sitä samastuu kadonneen tai kuolleen läheisiin, heidän epätietoisuutensa kuluttavaan ahdistukseen. Pahinta olisi ollut nähdä ihminen teippaamassa katoamisilmoitusta siihen oveen.

Alan vähitellen ymmärtää, mitä vanhemman ikuinen huoli lapsesta on. Mielikuvitukseni kiihdyttää minut välillä pelkäämään kaikkia mahdollisia onnettomuuksia, jotka Miioa vaanivat. Kaikki on niin pienestä kiinni, pienet hetket voivat muuttaa elämänkulun kokonaan. Ja Nikonpoika ei vielä tiedä, miten heikkoja maailman jäät ovat.

Lehti on painossa. Jätimme siihen yhden ylimääräisen pilkun viilattavaksi.

Lehden pääjutussa puhutaan suhteista ja töiden saamisesta niillä. Viimeisillä hetkillä löysin toisen opiskelijalehden arkistosta aihetta käsittelevän kolumnin, josta päätyi lainauksia Osakolaiseenkin. Tämänpäiväinen ylioppilaslehtikierros on paljastanut suhteiden ja verkostoitumisen kiinnostavan samaan aikaan aika monia.

Vaasan ylioppilaslehdessä kerrottiin yliopiston ja ammattikorkeakoulun tiivistyvän yhteistyön aiheuttamista peloista. Ainejärjestöt tuskailivat kannanotossaan kaverien haukkuvan vaasalaisia jo ammattiyliopistolaisiksi. Maisteritutkinnon arvostus on vaarassa. Samaa laulua lauletaan ilmeisesti Oulussakin, sillä lehtijuttujen perusteella kaupunki ja muut Triple Helix -toimijat joutuvat jatkuvasti vakuuttamaan, ettei korkeakoulujen yhteistyö syö Oulun yliopiston tiedeyliopistostatusta.

Siinä lehtiä selatessani mietin sitäkin, miten ihmiset käyttävät periaatteessa-käytännössä-sanaparia. Samaisessa vaasalaislehdessä Opiskelijoiden liikuntaliiton (OLL) hallituksen jäsen väitti, että ylioppilaskuntien liiton liityttyä OLLiin kaikki Suomen yliopisto-opiskelijat ovat käytännössä sen jäseniä. Eivät ole. Koska OLLin jäsenenä on liitto, liiton jäsenjärjestöjen jäsenet eivät ole sen jäseniä käytännössä - vaan siinä periaatteessa.

Mielenkiintoisia tai muuten vain mieleen jääneitä ihmisiä sattui tänään tielleni.

Kotimatkalla linja-autossa jossain takanani istui kahdeksan vuoden tauon jälkeen Raaheen palaava päihtynyt mies. Puhelimen toisessa päässä olleelle Pertille hän kertoi rakastumisestaan, käyttämistään huumeista, aamuisesta oikeuden istunnosta ja tilanteesta, jossa häntä oli uhattu ampua haulikolla päähän.

Kuntosalilla (kyllä, siellä kävin) katselin pyörää polkiessani ja laitetta soutaessani muita asiakkaita. Ulkopuolisuuden tunne on läsnä kaikkialla mutta tuollaisessa ympäristössä se muuttuu muita vahvemmaksi. Peiliin katsomisen määrästä päätellen sydän- ja verisuonitautien välttäminen ei ole kaikkien kuntoilijoiden päätarkoitus. Itse sain kanssaihmisten tarkkailun lisäksi lukea kuntopyörän satulassa Suomen suurinta ja parasta naistenlehteä.

Kuntosali toimii uimahallin yhteydessä ja pukuhuonetilat ovat yhteiset. Jäi mieleen, että erään isänsä kanssa uimavaatteita vaihtaneen pikkutytön nimi oli Anneli. Saunassa tomera pikkupoika sai taas katsomaan tulevaisuuteen, meidän perheen yhteisiin uimareissuihin.

Miio on jo pesunkestävä raahelainen. Ainakin ihmisten häpeilemätön tuijottaminen onnistuu kuin kokeneemmaltakin. Minusta tuntuu, etten totu siihen koskaan.

Irtaantuminen opiskelijatoiminnasta on pitkä prosessi ja vaatii kaikenlaisten asioiden käsittelyä.

Yhdenlainen asia: Opiskelijajärjestöt tekevät monenmoisia asioita aktivoidakseen jäsenistöään. Milloin aktivoidaan opiskelijoita, milloin heidän muodostamiaan yhdistyksiä, milloin opiskelijaedustajina toimivia. Useissa tapauksissa aktivoimistoimenpiteet todennäköisesti kuitenkin pikemminkin passivoivat näitä tekemisen kohteita. Mielessäni on pari eri tasojen esimerkkiä.

Yksittäisen opiskelijan kohdalla aktivoimisvaatimukset liittyvät perusjuttuihin kuten palautteen antamiseen, opiskelijakunnan vaaleissa äänestämiseen tai erilaisiin tapahtumiin osallistumiseen. Opiskelijaedustajien aktivoimista vaaditaan, kun heidän osallistumisensa koulutusohjelmatiimeissä, muissa työryhmissä tai opiskelijakunnan toimielimissä nilkuttaa. Valtakunnallisella tasolla opiskelijakuntien liitto pyrkii ajoittain jäsenpalvelun nimissä aktivoimaan jäsenjärjestöjään erilaisiin vaikuttamisponnistuksiin.

Mainituissa yhteyksissä aktivoiminen muuttuu usein passivoimiseksi. Oikeaa ja pisimmälle kantavaa merkitystä on sellaisella aktivoinnilla, jolla osallistumisesta ja toimimisesta tehdään aidosti houkuttelevaa, ei vain houkuttelevan näköistä. Suurin virhe tapahtuu yleensä siinä, että aktivoimistoimenpiteet suunnataan toimijaan eikä toimintaan. Opiskelijoille, opiskelijaedustajille ja opiskelijajärjestöille annetaan asioita liian valmiina tai heihin yritetään vaikuttaa pakkokeinoilla, vaikka vika on muualla: Siinä, etteivät opiskelijat tai heidän edustajansa näe toiminnan hyötyjä. Siinä, että toiminnalla ei oikeasti ole merkitystä. Siinä, että toimintaa ei jostain yksinkertaisesti pidetä tärkeänä.

Aktivointi on parhaimmillaan oikeastaan silloin, kun asioille ei tehdä mitään vaan ne jätetään oikeasti aktivoinnin kohteiden aktiivisuuden varaan. Jos halu toimia ja muuttaa asioita ei synny opiskelijassa itsestään, ei sen tarvitse syntyäkään.

Toisenlainen asia: Aika monet opiskelijatoimijat nostavat itseään edustamiensa opiskelijoiden yläpuolelle viittaamalla heihin "riviopiskelijoina". Samaan aikaan samat toimijat vaativat järjestöjensä suilla opiskelijoiden huomioimista yksilöinä ja hehkuttavat henkilökohtaisen opintosuunnitelman mahdollisuuksia. Miksi kanssaopiskelijoita pidetään omassa puheessa kuitenkin massana, usein vieläpä vaikuttamisen ja aktivoinnin kohteena, jopa vaalikarjana? "Tavallinen opiskelija" on toinen ilmaus, jossa on tämä alempiarvoisuuden kaiku. "Perusopiskelija" puolestaan kuulostaa halvalta perusmallilta, johon voi rahalla ostaa lisäosia.

Olen riistäytynyt riviopiskelija-sanasta irti muutama vuosi sitten ja ottanut omaan sanastooni termin "normiopiskelija". Tämä viittaa itseironisesti opiskelijajärjestötoimijoiden epänormaaliuteen eikä ainakaan halvenna muita. Normi-etuliite on tuttu myös tutkinnon säännönmukaisesti suoritusajasta - normiajasta, johon normiopiskelija usein tähtää.

Viime marraskuussa riviopiskelijan käsite avautui minulle hieman uudella tavalla, kun katselin riviin asettuneita SAMOKin hallitukseen ehdottautuneita. Siinä se opiskelijatoiminnan opiskelijaläheisyys ja -lähtöisyys on, riviopiskelijassa.

Heitimme hyvästit Rorylle ja Lorelaille. Jäähyväiset olivat oikein tyylikkäät: ei liian pateettista avautumista, ei keinotekoista lankojen solmimista, ei ainoatakaan takaumaa. Erittäin hienosti päätetty.

Pala nousi kurkkuun kolmanneksi viimeisen jakson aikana ja tuli viimeisessä silmistä ulos. Rautahermoinen vaimoni ei televisiosarjan takia tunteillut mutta mainitsi tänään, kuinka outoa on olla ilman G-tyttöjä. Itse olen jo miettinyt, mitenkähän Roryn toimittajanura on edennyt. Hänhän lähti seuraamaan Barack Obaman presidentinvaalikampanjaa. Yllätänköhän itseni vielä etsimästä Lorelai Leigh Gilmorea tosielämän lehtikuvista?

Ihan toinen asia: Lisääntynyt Messengerin käyttöni on johtanut keskusteluihin hymiöiden perimmäisestä olemuksesta. Ihmiset ovat alkaneet pitää niitä ääliömäisiä keltaisia palloja hymiöinä, vaikka aito hymiö muodostetaan ihan tavallisista näppäimistön merkeistä. Koko ideahan on siinä, että kuvien, äänenpainojen ja eleiden puuttuessa tunteiden ilmaisemiseen kehitetään yksinkertaisia merkkijonoja. Keltaiset hymiöt lienee tarkoitettu niille, joilla ei äly riitä alkuperäisten hymiöiden tulkitsemiseen.

Sittenkin jää vielä kysymys: Miksi suupieliä roikuttavaa surunaamaakin kutsutaan hymiöksi?