Niitä on sellaisia listoja, joissa muistutetaan muuton yhteydessä hoidettavista asioista: Tee sähkösopimus. Käännä posti. Ilmoita uusi osoite sinne ja tänne. Niissä pitäisi muistuttaa myös osoitetietojen päivittämisestä kaikenmaailman nettipalveluihin. Kuinkahan monet profiilit ja käyttäjätiedot sitä on tullut luotua, eikä ikinä muista niitä päivittää? Osa niistä on toki jo niin unohduksissa, ettei muistista löydy minkäänlaisia käyttäjätunnuksia saati salasanoja sisäänkirjautumiseen.

Sähköistä elämänhallintajärjestelmää odotellessa. Suomenkielistä mielellään; G-posti ja Kasvokirja eivät kelpaa.

Kuulin menneellä viikolla kuvauksen järjestelmästä, jolla tunnistetaan plagiaatiota opiskelijoiden raporteista ja harjoitustöistä. Opiskelija lähettää tehtävän sähköpostilla opettajalle, ja tehtävä menee automaattisesti (siis jopa opiskelijan tietämättä) tunnistukseen. Tekstejä verrataan internetin ja määriteltyjen tietokantojen sisältöihin. Opettajalle tulevassa versiossa kerrotaan, kuinka suuri osuus tekstistä on suoraan tai muokattuna kopioitu jostain. Opettajan tehtäväksi jäänee lähdeviittausten tarkistaminen.

Pelottavaa on se, että järjestelmä voi myös tallentaa opiskelijan työn omaan tietokantaansa ja käyttää sitä myöhemmin muiden töiden tarkistuksissa. Ainakin tähän pitäisi hankkia opiskelijan lupa. Ja toivoa sopii, että myös lähdeviitteettömiä luentomateriaaleja käytetään samanlaisen järjestelmän syynättävänä. Muutamia kalvovarkauksia kirjoitus- ja kielivirheineen on havaittu ihan tavallisella Google-haulla.

Tänään teen sen viimeisen tentin.

Kehuin taannoin Brad Pittiä laatuelokuvan takeeksi, mutta onhan näitä toki muitakin. Tänäänkin vuokrasimme The Invasion, Tunkeutujat -leffan ihan vain Nicole Kidmanin vuoksi. Ja sehän kannatti. Kansien perusteella tietysti osasi jotain odottaakin, mutta olipahan pitkästä aikaa leffa, jota en pystynyt katsomaan rauhallisesti tuolissa istuen. Kun sormien väli ei enää riittänyt viemään ahdistavaa jännitystä pois, siirryin muutaman askelen päähän jaloittelemaan.

Joskus luulee ihonsa olevan niin kananlihalla kuin vain on mahdollista. Sitten löytyy vielä yksi paikka.

Perjantaina katsoimme neljännen Die Hardin. Bruce pelasti maailman, sai muutaman siistin arven ja "leipoi pahiksia lättyyn". Elokuvan epäuskottavuudesta ja kliseisyydestä huomautellutta vaimoani piti opastaa välillä, että Bruce on kaiken arvostelun yläpuolella varsinkin, jos hänellä on hihaton tai repeytynyt paita. Takaa-ajokohtaukset oli kuvattu poikkeuksellisen taitavasti ja olipa tähänkin pätkään saatu ympättyä parkour-tyyppi. Eipä ollut idea vanhentunut vaikka käytettiin jo Bondissa.

Jonkun ihmisen tekstiviestit ovat vieläkin laajasti esillä uutisissa. Kansalla on kai oikeus tietää. Toivottavasti kaikki kuitenkin tunnistavat tärkeitäkin asioita sitten, kun niitä aletaan taas uutisoida.

Hyvän palvelun tunnistaa, kun sellaista saa. En muista koskaan törmänneeni huonoon palveluun lentokoneessa tai lentokentälläkään, luonnollisesti turvatarkastusta lukuunottamatta. Hotelleissakin palvelu on yleensä hyvää paitsi kerran Kajaanissa, jossa hotellin ravintolassa jokaista asiakasta kohdeltiin huonosti käyttäytyvänä humalaisena riippumatta siitä, tilasiko ensimmäistä vai viimeistä annostaan.

Taksissa hyvä palvelu on ehkä vaikeampi käsite ja tiivistettävissä jonkinlaiseen tilannetajuun. Yleensä (koskaan) en halua jutella kuljettajan kanssa. Lyhyesti voidaan ruuhkaa ja säätä kommentoida, mutta muuten ollaan hiljaa. Eilen puhumisen lisäksi häiritsi samanikäisen kaverin jatkuva teititteleminen. Joku toinen olisi pitänyt palvelua erinomaisena. Mitähän olisi pitänyt tehdä, että kuljettaja olisi huomannut minun olevan minä itse eikä joku toinen?

Hyvän suomenkin tunnistaa sitä lukiessaan. Aiheesta kirjoitti isosti Oulun ylioppilaslehti, joka mainosti jutun otsikossa suomen alamäkeä. Lehti oli etsinyt muun muassa kirjoitusvirheitä julkisesta tilasta.

En varmasti osaa tarkastella aihetta objektiivisesti, olenhan kielipoliisi pirullisimmasta päästä. Tämän päivän Raahen seudustakaan en muista muuta kuin etusivun otsikon, jossa tehtiin ostoksia "hyvällä omallatunnolla". Se on omatunnolla, tunarit!

Suomalaisuus merkitsee minulle suomenkielisyyttä. On vaikea kuvitella minkäänlaista kansallistunnetta, joka perustuu johonkin muuhun kuin pienen vähemmistön puhumaan marginaalikieleen. Oikeinkirjoituksen lisäksi olen viehtynyt suojelemaan omaa (kirjallista) kielenkäyttöäni selvästi vierasperäisiltä vaikutteilta. Lipsumista kyllä tapahtuu. Tässä harvinaisessa kielessämme minua miellyttävät sanojen yhdisteleminen, sijamuotojen luominen päätteillä ja sanajärjestyksen suhteellinen vapaus. Pidän kieltämme rikkaana mutta myönnän toki, että mikä tahansa kieli olisi leveää ja paksua, jos sitä oppisi puhumaan lapsesta saakka.

Voihan olla, että vieraat kielet ja kulttuurit rikastuttavat suomen kieltä. Jotta näin kävisi, pääosin englannista kotoisin oleva uudistuminen ei saisi korvata alkuperäisilmauksiamme. Siksi meitä kielipoliiseja tarvitaan; rikkauden säilyttämiseksi. Me olemme sanavarastojemme vartijoita samalla, kun muut kantavat uutta tavaraa sisään. Jonkun on katsottava, ettei sanavaras pujahda samoilla ovenavauksilla sisään ja ulos. Ja jonkun on välillä pöllytettävä laarin pohjaa, etteivät kosteus, kuivuus tai pieneläimet tuhoa sanoista rakentuvan identiteettimme rikkautta.

Eilisen kiinnostavia päätöksiä odotellessa tutustuin ensi kertaa Julkisen sanan neuvoston verkkosivuihin. Päätöksiä selatessa tajusin, ettei tarvisi tehdä paljonkaan, että pääsisi kantelun kohteeksi. Pöytä on jo katettu: Osakolaiseen on valmisteilla juttu seksuaalisesta häirinnästä opiskeluympäristössä. Rohkeasti vain nimet pöytään, niin johan pöllyää. Kun vain olisi niitä nimiä.

Kiinnostavat päätökset sitten tulivat ja JSN arvosteli äänestyksen turvin Helsingin Sanomien toimintaa. Koska neuvoston toiminnassa on kyse tiedotusvälineiden yhteisestä itsesääntelystä, Hesarin päätoimittaja suhtautui päätökseen oikein hienosti - tai ainakin hienommin kuin kansanedustajat ahdistelusyytöksiin aiemmin.

Nyt jonkun pitäisi vielä tarkentaa näille kansanedustaja-paroille, että Julkisen sanan neuvosto ei ole todennut ahdisteluepäilyjä aiheettomiksi eikä tuominnut Hesaria valehtelusta. Moitteet tulivat siitä, ettei taustatyö ollut kyllin kattavaa. Väitteiden lopullista oikeellisuutta arvioi oikeuslaitos, jonka puoleen kaksi kansanedustajaa on jo kääntynytkin.

Lähes yhtä kiinnostavia päätöksiä tehtiin opiskelijakunnan edustajistossa. Hallitus valtuutettiin kutsumaan järjestöjä koolle keskustelemaan opiskelijalehteä kustantavan yhdistyksen perustamisesta. Keskustelu paljasti aika paljon edaattoreiden käsityksistä Osakolaisen nykyroolista, kustannus- ja toimituspolitiikan eroista tai hyvän journalismin vaatimuksista. Päätösvallan pelätään karkaavan mustaan aukkoon vaikka käytännössä se menisi niille samoille yhdistyksille, jotka edaattoreiden takaa löytyvät jo nyt. Eipä silti, eihän nämä käsitysten hämäryydet ole mikään uusi asia järjestössä, jossa pyritään tekemään riippumatonta journalismia varsinaisen toiminnan rinnalla.

Uutismaanantai on alkanut mukavasti: Yleisradion toimittaja harhautti kiinalaisviranomaisia, antiikkinen ammusvarasto järjesti spontaanin ilotulituksen, härskinniminen varapresidentti yllätysvieraili Bagdadissa, koira tappoi kymppivuotiaan. Hyvää tässä sodassa ja surussa on se, että näistä asioista uutisoidaan. Kanerva tai muut metsän kaunistukset eivät ole otsikoissa vielä kukkineet.

Ensin en oikein tajunnut, mikä tämän tekstiviesteistä kohisemisen ydin oli. Lööpeissä toisteltiin viestien suureksi miellettyä määrää, mikä ei edes ollut iso. Vastaanottajana (ja luonnollisesti viesteihin vastaamassa) oli henkilö, josta päästiin käyttämään nimitystä "seksitanssija". Sylttytehtaalle eli Hymyyn johtavat jäljet tietysti kiihottavat myös uteliaisuutta. Viestit lähtivät virkapuhelimesta eli menivät oletetusti veronmaksajan tililtä. Ja ulkoministeri ei ole ensi kertaa kohua kyydissä, joten riittäähän tässä jo uutisen aihetta.

Koska en pysty käsin viittomaan enkä kirjaimin kuvaamaan, miten vastenmieliseen lankaan media uutisoinnissaan meni, tyydyn ihmettelemään, millainenhan valtioneuvosto maahan saataisiin koottua, jos pääsyvaatimuksena olisi täydellisyys tai edes se, ettei sorru tekemisiin julkisuudenkipeiden ihmisten kanssa.

Välihuomautus: Opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat räjähtämässä käsiin - voidaan puhua jopa kollektiivisesta sairaudesta. Ylioppilaskuntien liitto nimittäin ilmoittaa uusimmassa kannanotossaan olevansa masentunut. Toivottavasti vaiva ei leviä opiskelijajärjestöjen yhteisissä toimitiloissa käytävää pitkin niin kuin kaikella muulla on tapana.

Journalistipalkinto annettiin kansalaisjournalistille, joka huomasi katsovansa uutisten sijaan elokuvaa. Näppärä huomio ansaitsi tulla palkituksi, foorumi vain oli väärä. Kademieltä tai ei, oikeiden journalistien tuohtumus on oikeutettua. Ensi vuonna vuoden lehtikuvaajaksi valitaan varmaan kamerapuhelimensa kanssa oikean baarin edustalla väijynyt amatööripapar… siis kansalaisjournalisti.

Ehkä sitä on vain vaikea suhtautua arvostavasti lehteen, jonka mainosjulisteessa kilpaili viereisen lööpin kanssa ero-sanan kirjasinten suuruudella, kun entinen autourheilija jysäytti avioliittonsa rengasvalliin.

Oma lehti valmistautuu pikkuhiljaa seuraavaan julkaisuun. Tehokasta peliaikaa on vielä viikko, mutta jatkoajallehan tämä menee kuten aina. Onneksi peli käy sitä tehokkaammaksi, mitä lähemmäs täyttä aikaa päästään. Ylihuomenna kokoontuvan kustantajan päätöselimen keskustelut antavatkin sitten suuntaa, mitä Osakolaiselle kesällä tapahtuu. Uudistuksia tulee joka tapauksessa - kustantajan vaihtuminen kuuluu niihin, jos edustajisto niin haluaa.

Miio opetteli konttaamaan ja yrittää kiivetä kaikkien itseään matalampien esteiden yli. Rankaisimme lasta laskemalla pinnasängyn pohjan ala-asentoon, mikä kasvatti kalterit tarpeeksi korkeiksi lannistaakseen pakoyritykset.

Yleensä Nikonpoika toki herää meidän välistämme. Viikonlopun vapaapäivien ihanuuksiin kuuluukin pienen pojan aamumöyrinnän seuraaminen. Tänään ehdimme Milkan kanssa jo aamiaispöytään ennen kuin kuulimme vienoa huhuilua makuuhuoneesta. Saapuessani paikalle Miio oli jo neljän raajan varassa pahimmanlaatuista aamunaamaa näyttäen. Seuraava ilme oli kuitenkin hellyttävän riemastunut ilme, kun isi ilmestyi sängyn reunalle. Yö oli ilmeisesti nukuttu makeasti - niin hyväntuulinen oli esikoiseni koko aamupäivän.

Omaehtoinen liikkuminen on syventänyt myös pikkupojan ystävyyttä koiran kanssa. Karvaneiti on yhä mustasukkainen leluistaan ja kaikesta syötäväksi tarkoitetusta mutta hakee pojasta välillä leikkikaveriakin. Ja mikäs Miiosta se hauskempaa kuin muutamalla kielenlipaisulla osoitettu hellyys! Nikonpoika puolestaan on havainnut koiran hännän ehdottomasti maistettavan arvoiseksi esineeksi.

Aina Viivi-koirakaan ei seuraa kaipaa vaan kerää lempilelunsa sohvalle ja murisee Miiolle uhkaavasti. Poika ei tietenkään tajua mitään, leikiksi luulee varmaan.

Etätyöpäivä Raahessa on onnistunut hyvin: Korkeakoulukirjastosta löytyi lehtisalia muistuttava rauhallinen ja mukavasti sisustettu parvi, kampuksella on langaton verkko ja lounaspalvelut toimivat laadukkaina. Kaikki tämä yhdistettynä ympäriltä puuttuvaan meluun ja häiriöön ovat kirkastaneet ajatukseni niin, että koko viikon työpöydällä ja mielessä seilanneet päätösluonnokset ovat esittelyvalmiit. Eikä ollut edes vaikeaa.

Vaikka aurinko ei juuri näyttäydykään, ilmassa on selvästi kevättä. Pitkät kalsarit jätin jo eilen ja tänään pipo vaihtui lippikseen. Vähäinen nukkuminenkin väsyttää vähemmän, kun on valoisaa ja eläväistä ulkona. Olen pitänyt ja pidän itseäni syksy-ihmisenä, mutta kyllä mielenterveys kevättäkin tarvitsee. Kai siihen joku syy on, että vuodenaikoja on ainakin toistaiseksi vielä neljä.

Mieleni onnistuu yhdistämään alusvaatteiden vähenemisen aiheuttaman keveyden tunteen kahden puhelimen loukusta vieroittumisen ihanuuteen. Onhan se fyysinenkin tunne, kun toisessa taskussa ei enää ponkota työluuri, mutta samalla työn ja vapaa-ajan (miten kummallinen termi) erottaminen konkreettisemmin toisistaan vaikuttaa myös henkisesti. Vieroitushoito lähti käyntiin niin hyvin, että jätin kakkospuhelimen töihin, vaikka olisin tarvinnut sen suoman tavoitettavuuden tänäänkin, etäpäivänä. Onneksi soitonsiirrot toimivat.

Hyvänmielisyyden keskelläkin riittää purnattavaa, mutta käsiteltäköön tekstiviestit ja journalistipalkinnot toiste. Sen kuitenkin vielä sanon, että meillä on syöty näitä banaaneja, koska vaihtoehdot näyttävät yleensä nahistuneilta ylikypsiltä. Jatkosta en tiedä.

Maanantai ei ole houkutellut töihin läheskään täyttä miehitystä. Ihmekös tuo, kun pora aloitti juuri laulunsa kerrosta ylempänä ja työhuoneen lämpöä piti lisätä irtopatterilla. Vanhan talon kirous. Kamalampaakin voisi toki olla.

Kalevan tilauksen muuttaminen viikonloppuversioksi on paitsi antanut enemmän aamuaikaa paikallislehdelle, myös aktivoinut internetin uutisseurantaa. Vielä kun osaisin liittää tuohon kirjanmerkkiin muitakin kuin YLEn uutisia. Tänä aamuna silmään sattui nollatutkimukselta vaikuttava tieto työpaikkaväkivallan kasaantumisesta tiettyihin ammatteihin. Jutun yhteydessä kuva näytti poliiseja jalkautuneena rautatieasemalta vaikuttavaan ympäristöön. "Työterveyslaitoksen mukaan - - eniten väkivallan uhkaa kokevat - - valtion työpaikoilla poliisit." Ja tätä ihan tutkittiin. Tieteellinen itsestäänselvyys lienee tavallista itsestäänselvyyttä vakuuttavampi asia.

Seuraan myös Valtioneuvoston ja muiden julkistoimijoiden uutispalveluja. Teknologian kehitys näytti vyöryvän eteenpäin, kun otsikko kertoi, että "Hakemus Pyhtään VHS-vapaudesta hyväksytty". Tiedotteen aiheena ei ole kuitenkaan DVD-formaatin tai tallentavan television voittokulku vaan jokin ihan muu.

Uutiset ovat kertoneet viime viikkoina Ruotsissa ryöstetyistä pankeista ja räjäytetyistä pommeista. Beck-elokuvien ja Wallander-kirjojen perusteella länsinaapuri edustaa Suurtaa Maailmaa, jossa sattuu ja tapahtuu usein ja jatkuvasti. Pysähtyyhän monen ison musiikkitähdenkin kiertue Tukholmaan, vaikka lentomatka suomalaiskaupunkeihin ei olisi juuri sen vaivalloisempaa. Rikospainotteinen tapahtuma-aalto on nyt saanut pohtimaan (hieman myös mainittujen kulttuuriteosten hengessä), mitä kansankodissa oikein on suunnitteilla. Pommit ja niiltä näyttävät laukut kylvävät epäjärjestystä samalla, kun pankeista häviää rahaa. Joku kerää pääomaa johonkin merkittävään.

Parin tunnin päästä tulee julkiseksi paperipino, joka vuodettiin "vahingossa" kaikelle kansalle jo aikapäiviä sitten. Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen suuntaviivat vuosille 2008-2011 -muistio visioi otsikostaan poiketen korkeakoulukentän rakennetta yli kymmenen vuoden päähän. Oulun seudun ammattikorkeakoulun pitäisi muodostaa uusi kokonaisuus Kajaanin ammattikorkeakoulun kanssa. Opiskelijamäärä (7300) uudessa ammattikorkeassa on vision mukaan pienempi kuin Oamkissa nyt.

Yhdistämisiä - joita muistio esittelee runsaasti - tuskin kannattaa kenenkään vastustaa vain vastustamisen ilosta. Toivottavasti opiskelijajärjestötkin löytävät asian ytimen; mikä se sitten heidän kannaltaan onkin. Positiivista paperissa on se, ettei ammattikorkeakoulujärjestelmä ehkä jääkään vain mielenkiintoiseksi korkeakoulupoliittiseksi kokeiluksi.

Huolestuttavalta näyttää kuitenkin korkeakouludemokratian unohtuminen muistiosta. Suuntaviivoissa huolehditaan kyllä strategisten liittoutumien ristiinedustuksesta eli kumppanikorkeakoulujen edustajien pääsemisestä toistensa hallituksiin. Haku sanoilla "opiskelijaedustus" (taivutusmuodoissaan) tai "kolmikanta" eivät tuota yhtään tulosta PDF-dokumentissa.

On ihan aiheellista kysyä, millaisen opiskelijaedustamisen haasteen luo 17 000 opiskelijan ammattikorkeakoulu, jonka Metropolia ja Laurea muodostaisivat. Osa nyky-yliopistoista on isoja kokonaisuuksia, ja niiden vahvat ylioppilaskunnat pystyvät huolehtimaan lakisääteisistä tehtävistään kunnialla. Ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien toiminnan rahoitusta ei ole kuitenkaan laissa turvattu läheskään yhtä kattavasti. Opiskelijajärjestöjen soisi nostavan tämän asian jopa kohta ilmoille lehahtavien kannanottojensa kärjeksi.

Tietyt aiheet ovat aina ajankohtaisia.

Pääministeri hävisi oikeusjuttunsa äänin 2-2. Entisen heilan kanssa käyty henkinen käsirysy ei ole itsessään kovin kiinnostava aihe, eikä pääministeritason jupakointikaan minua juuri hetkauttaisi, ellei kyseessä olisi Matti. Tunnustinhan jo yli puolitoista vuotta sitten puolueista ja politiikasta riippumattoman ihailuni tätä kaveria kohtaan.

Yksityisyydestä väännetty käsi taipui äänestyksessä asentoon, jonka mukaan ihmissuhteessa tapahtuvat asiat ovat kummankin omia asioita ja kumpikin saa puhua niistä eteenpäin niin paljon, kuin muut jaksavat kuunnella - ja tässä tapauksessa vielä paljon pidempäänkin. Hävinnyt vääntäjä hakee revanssia ylemmältä sarjatasolta eli hovioikeudesta. Ymmärrän hyvin, miksi. Aloittanut osapuoli eli se, joka käsitteli eronsa tuskaa kypsän aikuismaisesti julkaisemalla entisen kumppaninsa tekstiviestejä ja tietoja tämän fyysisistä ominaisuuksista kirjassa, kokeili sananvapauden rajoja. Kirjasta loukkaantunut vastapuoli ei jää Pekkaa eikä Susania pahemmaksi vaan kokeilee niitä myös.

Maailma, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä kirjan kirjoittamista tai suunsa avaamista, on tavoiteltava paikka. Yhtä hienoa olisi asua maailmassa - tai edes maassa - jossa ihmiset panostaisivat käytöstapoihin. Sananvapauden väärinkäyttäjiä on maailma pullollaan. Koko käsite on ymmärretty raskaasti väärin, jos sitä pidetään lupana sanoa mitä tahansa. Yritän korostaa tällä kahden asian eroa: On yksi asia sanoa, että Tommi on kakanhajuinen hiiri ja siksi iljettävä ja arvoton. Kokonaan toinen asia on kertoa, ettei Tommin ja Paulan "seksi suju suhteessa, jonka yksityiskohdista keskustelemme vain keskenämme ja parhaiden ystäviemme kanssa".

Olipa tuo hyvä esimerkki tai ei, asian ydin on toivottavasti kirkas kuin välähdys sen räjähtäessä. Sananvapaus pitää sisällään ennen kaikkea ajatuksen viestin välittämisen vapaudesta. Hyvät käytöstavat ovat sananvapauden mainio työväline. Pääministerin morsiamella saattoi olla jokin viesti, jonka hän sai hukkumaan asiattomaan käytökseensä.

Käytöstavat ovatkin liian harvojen herkkua. Tilannetekijät saattavat joskus viedä tilannetajun, mutta joillakin öykkäröinti, isottelu ja uhkailu näyttävät olevan osa persoonaa, kuten pääministerin työkaveri epäili puhuessaan heidän yhteisestä tutustaan. Tuntematta näiden ihmisten kiistoja sen kummemmin ja olematta niistä mitään mieltä, luulen valtionvarainministerin ajatuksessa olevan toden perää.

Joitakin aatteita ja oikeuksia pidetään niin arvokkaina, ettei ihmisten ja instituutioiden arvon mukaista käyttäytymistä saa ilmeisesti asettaa niiden toteuttamisen hidasteeksi. Näihin aatteisiin kuuluu valitettavasti myös sananvapaus. Ja muutama muu.

Sanojen vapaus herätti ajatuksia myös aamun Raahen seutua selatessa. Muut tiedotusvälineet tyytyivät kertomaan raahelaismiehen saaneen tuomion pikkutyttöjen hyväksikäytöstä. Raahen seutu ei malttanut olla paljastamatta miehen nimeä, vaikka oikeus istui ovet säpissä ja leimasi asiakirjansakin salaisiksi vuosikymmenien ajaksi.

Pedofiilien nimien ja naamojen julkaiseminen saa kansan keskuudessa välitöntä kannatusta aina, kun tällaista tapahtuu. Minulla ei ole mielipidettä siitä, pitäisikö Suomessa ottaa käyttöön tällaisia suoria tai epäsuoria häpeärangaistuksia. Lehden menettely kiinnostaa ja ihmetyttää minua ihan vain journalistista sivutyötä tekevänä.

Ymmärrän toki jotenkin paikallislehden tekijöiden hingun painaa kolmossivun laitaan sen ainoan tiedon, joka teki heidän uutisestaan ainutlaatuisen. Samalla lehti otti kuitenkin kantaa - tarkemmin sanottuna lehden päätoimittaja toi esiin eriävän mielipiteensä oikeuden päätöksestä salata jutun asiakirjat. Kannanotto jäi kuitenkin avoimesti perustelematta, eikä suurin osa lukijoista todennäköisesti edes tunnistanut poikkeamaa yleisestä journalistisesta linjasta. Toivottavasti lehti jatkaa kannan ottamista avoimemmin.