Työpäivä kului lähes kokonaan samassa auditoriossa istuen. Aamupäivällä kouluttauduimme laatukoulutuksessa, jonka teemana olivat työhyvinvointi ja henkilöstöjohtaminen. Luento oli viihdyttävä ja herätti ajatuksia, joten sitä voi kai sanoa hyväksi. Yleensä ennakkoluuloisena ja kyynisyyteen taipuvaisena ihmisinä olin virittäytynyt tilaisuuteen positiivisesti lukemalla kouluttajan <blogia>. Jotenkin tällaiset luennot tuntuvat aina mainoksilta, joilla markkinoidaan sitä varsinaista konsultointia ja työyhteisökoulutusta. Ei sillä, että tämä olisi väärin.

Oli mukava nähdä Rehtorin toimiston auditorio täynnä Oamkin väkeä. Toivottavasti nämä tilaisuudet yhdistävät hajanaista ammattikorkeakouluamme. Ja toivoa sopii, etteivät kyyniset kommentit yleisön joukosta lannista muiden intoa kehittää useasta pienestä koostuvaa suurta työyhteisöämme.

Kulttuuriyhdistyksen johtokunta kokoontui töiden jälkeen ensimmäistä kertaa tällä toimikaudella. Järjestäydyimme ja hoidimme kevätkokousasiat alta pois. Suunnitelmapuolella ideoimme kesäistä bussimatkaa <Sodankylän elokuvajuhlille> ja päätimme hankkia kasan haalarimerkkejä. Kokouksen jälkeen pidettiin ompelukerho, jossa kiinnitin viimeiset koristeet opiskelijahaalareihini. Huomenna vedän ne toistaiseksi viimeistä kertaa ylleni - vieraassa kaupungissa, jossa vaimokin uskaltaa liikkua omassa valkovaatteessaan. Tänään vielä vaihdamme Milkan kanssa lahkeenpaloja.

Tiistaipäivän haalarivaellusta katsellessani paljastuin kalkkeutuvaksi konservatiiviksi. En ymmärrä, miten ihmisillä on aikaa juopotella useita päiviä putkeen. On vaikea uskoa, että mahdollisesti syntyvät (alkoholin vääristämät) muistot tai uudet (myöhemmin nolottavat) tuttavuudet korvaavat uhrattuja resursseja.

Milka aloitti pakkaamisen. Sama kai se jo on, vaikka mutkia saattaa vielä tietysti tulla. Jos suunnitelmat menevät jotenkin uusiksi, muutama pakattu laatikko tuskin vaikuttaa pettymyksen määrään. Keskiviikkona on kuntokartoitus. Vaimo <kertoikin> jo kohtaamisestamme nykyomistajien kanssa.

Miio auttaa reippaasti pakkaamaan heittelemällä kirjoja hyllyistä lattialle. Penska on samanlainen mammari kuin ennenkin, mutta tarraa minuunkin yhä useammin. Pieni vaistoaa selvästi myös isin ja äidin väliset tunnelmat. Aina kun halaamme hänen nähtensä, hymy leviää ja kädet tekevät kiivaita aaltoja. Toisenlainen äänensävy saa pojan jopa itkemään.

Kyllästyin pelkkään tekstiin ja koristelin blogimerkintöjä kuvilla. Milka siihen, että ei ole minun näköistä. Ei kai se ole, jos blogi on tähän asti näyttänyt vain kirjaimilta. Tämä olkoon uusi satunnainen linja.

Vaimo on tietysti aivan oikea ihminen asiasta sanomaan. Lueskellessani muun muassa hänen blogiaan ärsyynnyn, sillä rouva kirjoittaa parempaa tekstiä kuin minä. On niitä <muitakin> vasta-aloittaneita, jotka ovat saaneet kiinnittämään tarkempaa huomiota luettavuuteen ja ytimekkyyteen. Kilpailu pitää huonot tuotteet pois markkinoilta - silloinkin, kun ei olla markkinoilla eikä ole tuotteita.

Olisipa muuten paradoksaalista, jos lapsi tukehtuisi pistorasiatulppaan. Tai jos vanhempi kuolisi sähköiskuun irrottaessaan työkalulla juuttunutta pistorasiatulppaa.

Ensimmäinen haastattelupäivä takana. Täytyy tunnustaa, että kuusi tunnin haastattelua päivässä on todella raskasta. Kaikki ei aina ole niin helppoa. Lisäksi nämä haastattelut ovat hyvin erilaisia kuin Kajaanin vierailulla; onhan ryhmäkin eri.

Illallisella kävimme hyviä keskusteluja esimerkiksi sosiaalisesta verkosta. Totesin olevani jo valmis tipahtamaan "kehityksen" rattailta. Oikeasti muutaman vuoden päästä jotkin sellaiset asiat, joita nyt jotenkin periaatteellisesti vältän, ovat normaali elämän osa. Olen miettinyt, olenko vain muutosvastarintainen vai miksi viestintäteknologian uudet sovellukset tuntuvat hankalilta ja pelottavilta. Haluaisin uskoa, että en ole. Ainakin muissa asioissa pidän itseäni suhteellisen muutosvalmiina organisaation pikkuosana (paino sanalla suhteellisen). Osaan yleensä ajatella asioita jopa toisen kerran ennen kuin tuomitsen ne.

On ollut jännä huomata, kuinka korkeakoulumaailma muistuttaa opiskelijajärjestömaailmaa. Kaikki tuntevat kaikki, joistakin puhutaan pahaa ja joillekin nauretaan. Jonkin teorian mukaan ihmisen voi yhdistää kehen tahansa kuuden ihmisen kautta. Oikeasti luku on varmasti pienempi.

Vaasassa on yhtä kaunista kuin <kaksi vuotta sitten> kesällä, kun vierailimme täällä edellisen kerran. Katukuva näyttää paljon monikulttuurisemmalta kuin Raahessa tai Oulussakin. (Kännykällä otetussa kuvassa paikallisia puhelinkoppeja.) Tervehdin kaikkia asiakaspalvelijoita säännönmukaisesti sanalla "terve", jotta toinen voi kääntää mielensä ja kielensä suomeen. Epäilenpä, että suurin osa saamistani hei-tervehdyksistä päättyy oikesti j:hin eikä i:hin.

Ajomatka tänne oululaisen auditoijan kyydissä oli oikein mielenkiintoinen. Kuulin osuvia vertauksia nykymaailmasta ja opin uutta korkeakouluistamme. Auditointi on tuskin alkanut ja anti on ollut jo melkoinen.

Niin, kolme yötä täällä ollaan. Ja heti kaupungilla pyörähtäessäni kuulin kaupassa lapsen itkevän ja halusin rynnätä sitä lohduttamaan. On koti-ikävä.

Pääsin loppuun sen Sieppari ruispellossa eilen. "Hervoton kirja", sanoisi Holden. Yritin etsiä <tietosanakirjasta> ohjetta, miten minun pitäisi kirja ymmärtää, mutta ei siinäkään puhuta muusta kuin Pentti Saariskosken kiistellystä käännöksestä. Tämä minun lukemani painos oli Arto Schroderuksen uusi käännös.

Kirjaa ja sen päähenkilöä pidetään jonkinlaisina teinikapinan ikoneina. Käsittämätöntä. Tarina ei ole kiinnostava, mikään kirjassa ei tempaa mukaansa ja päähenkilö on sietämätön. Loppua kohden oli sentään jotain mielenkiintoista, kun Holden veti kännit ja ihmetteli seuraavan päivänä aidosti hämmentyneenä, miksi päätä särkee ja oksettaa. Muistutuksena todettakoon, että minä <kiinnostuin> teoksesta, koska se sekoitti John Lennonin murhaajan pään.

"Vanhan Raahen sydämessä omalla tontilla sijaitseva herttainen puutalo. Alakerrassa makuuhuoneet, pesutilat, olohuone ja tupakeittiö, josta lähtee puuportaat yläkertaan. Mahdollisuus elää keskustan läheisyydessä idyllisessä miljöössä."

No, me uskottiin mainospuheet ja ostettiin. Pohjapiirros näyttää tältä (Milkan blogista näkee jossain vaiheessa julkisivun):

Päässä soi <Zen Cafén> Vuokralainen: "…velallisen musertava huoli…" Huomenna pankkiin, ensi viikolla kuntotarkastus ja kaupat joskus ensi kuussa. Valmistujaisetkin täytyy pitää, jos vaikka remonttikassa karttuisi. Rinnan päällä on painavia esineitä. Vaikea uskoa mitään tästä. Tiesin, että ottaisin tämän raskaasti.

Tuntuu kivalta antaa Miiolle oma piha. Poika meni eilen itse istumaan. Nyt on sekin taito hallussa.

Huomenna pankin jälkeen matkaan Vaasaan auditoimaan. Ainakin olen nyt valmistautunut vähän paremmin kuin viimeksi, vaikka ei se syksylläkään mikään ongelma ollut.

Kuulin eilen ensimmäistä kertaa alkuperäisessä yhteydessään tämän (otsikko) elokuvahistorian merkittävimpiin paljastuksiin sisältyvän repliikin. <Tähtien sodan> esiosat eli episodit 1-3 näin aikanaan elokuvateatterissa, ja nyt on aika katsoa kirjaston kokoelmista viimeiset kolme osaa.

Uusi toivo eli neljäs episodi oli omanlaisensa yllätys pelkästään 2000-luvun jedejä katselleelle. Vaikka tuplatrilogiasta on turha etsiä iänikuista hyvän ja pahan taistelua syvempää sanomaa, odotin jotain muuta kuin pelkkää poikien avaruusseikkailua, jossa kuolee/tuhoutuu määrättömästi koneita, kone-ihmisiä ja ihmisiä. Pian siihen kuitenkin tottui. Imperiumin vastaiskussa yllätykset olivat vähissä mutta mielenkiintoa piti yllä alussa mainitun isyys-tunnustuksen odotus. Vihoviimeisen episodin nimi on Jedin paluu ja se onkin kaikki, mitä elokuvasta tiedän. Toivottavasti tämä sivistyksen aukko tilkitään pian.

Minun on kyllä välillä vaikea välillä käsittää tai muistaa, että nämä elokuvat ovat jatkoa niille toisille. Kun nyt vain muistaisi, että se mustapukuinen herra, jonka kypärä muistuttaa tupakoinnin vaaroista, on se sama pikkupoika, joka ajeli kiiturilla kilpaa ykkösosassa.

[Oikeassa elämässä on nyt pari asiaa vaiheessa eikä oikein mistään viitsisi keskeneräisenä kirjoittaa. Ensi viikolla, ehkä.]

Muistelin kirjoittaneeni <tästä aiheesta> vähän aikaa sitten. Siitä onkin jo lähes vuosi.

Otin aamubussiin kirjan; yhtäältä siksi, että saisin sen luettua, toisaalta hiljalleen hiipivän soittolista-leipääntymisen vuoksi. Sieppari ruispellossa on ollut kesken jo useamman viikon, ja välillä luin <Milan Kunderan> Olemisen sietämättömän keveyden Osakolaisen arvostelua varten. Ihana vaimoni tilasi minulle kirjakerhosta <Tuomas Kyrön> Liiton, jonka päätin aloittaa vasta, kun Sieppari on luettu.

Mutta siihen toiseen syyhyn. En pidä <Marikon> Unstoppable-kappaleesta enkä jaksa kuunnella enää <Stellan> Korkokenkiä. Soittolistassa on puolensa enkä jaksa sitä ajatuksena vastustaa, mutta varsinkin aamulla <YleX:n> rotaatio on aivan liian suppea. Useimpina arkiaamuina bussi lähtee matkaan jo vartin yli kuusi, ja olen huomannut nauttivani niistä minuuteista, jotka ehdin viettää Radio Suomen aamuohjelma <Kiekuun> parissa. Puoli seitsemältähän lähetys hajoaa YleX:lle ja Ylen maakuntaradioihin. Kiekuussa soi sentään jokin ihan muu kuin listamusiikki.

Niin, tarkoittaako käsite "listamusiikki" siis soittolistalla pyöriviä levyjä eikä myyntilistojen menestyjiä? Enpä ole tullut ajatelleeksi tällaista ennen.

Pajatus jatkuu. Soittolistan lisäksi aamujuontajien maneerit kyllästyttävät. Jokin aika sitten aamu- ja iltapäiväihmiset vaihtuivat päittäin, ja aamuviihdykettä kaipaavat kuuntelijathan siinä hävisivät. Iltapäivässä on sentään oikeasti kokenut ja rutinoitunut radioääni, joka osaa olla luonnollisen viihdyttävä ja ymmärtää lisäksi uusiutumisen tarpeen. Aamuun tulivat hassuihin puheääniin, äänitehosteisiin ja muutamaan joskus tuoreelta kuulostaneeseen sanaan lukkiutuneet miehet, jotka yrittävät välillä jopa leikkiä oikeita toimittajia siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt pitäisi laittaa pojat lomalle laajentamaan hieman kokemuspiiriään ja hakemaan uutta innoitusta.

On aamun väellä joskus hauskojakin juttuja, joilla nauramista yritän estää. Itsekseen tyrskivä nappikorva on kummallinen näky, vaikka kuinka tietäisi, että napeissa soi oikeasti radio.

Joskus joutuu pysähtymään ja miettimään, millaisessa maailmassa ihmiset oikein elävät. Kun todellisuus on arkista sanan kielteisessä merkityksessä, siihen saa synnytettyä nopeasti säpinää kuvittelemalla ympärilleen kaikenlaisia piilomerkityksiä, kasaamalla omia pikku jengejä ja käymällä jänniä pikku taisteluja. Sitten ihmetellään, että mistä ne hiekkalaatikko-puheet oikein tulevat. No, jokainenhan saa kasvaa aikuiseksi niin myöhään kuin haluaa.

[Kuukausien odotus päättyi tänään, kun työhuoneen oven pieleen ilmestyi oma nimeni. Ehkä se on merkki. Nyt minua on entistä vaikeampi kammeta talosta ulos, kun pitäisi taas vaihtaa se kyltti.

Toivottavasti vanha ovikyltti säilytettiin; äitiyslomatkin loppuvat joskus.]

Tässä arkisessa todellisuudessa olemme antautuneet jälleen haaveille. Vanhassa Raahessa omalla tontillaan sijaitseva talo on yhä myynnissä, ja hinta alkaa lähennellä meidän maksukykyämme (tai siis luottokelpoisuuttamme). Olisi pihaakin pojan juostavaksi. Otimme Milkan appiukon avulla selvää rakennukseen liittyvistä asioista rakentajalta itseltään. Luottamusta herätti erityisesti kaverin nykyinen  <opiskelupaikka>.

Arkielämän haaveet synnyttävät yleensä uutta arkielämää. Toisen todellisuuden hiekkalaatikkoleikeistä ei synny hiekkakakkuja kummempaa.

Kun opiskelu loppuu, on aika katsoa tulevaisuuteen. Minä tilasin hakuoppaita. Eihän sitä koskaan tiedä.

Jos opiskelen vielä joskus sillä akateemisemmalla pilarilla, voisin tutkia luottamustoimissa ja ansiotyössä vastaan tullutta mielenkiintoista ilmiötä: Kuinka kokoustarjoilujen ravitsevuus ja hintavuus seuraavat kokoustajien asemaa organisaation hierarkiassa. Löytöjä voisi tehdä selvittämällä erityisesti tämän vaikutusta kokousten tehokkuuteen.

Lehti ilmestyi ja sai hyvän vastaanoton ainakin ei-kohderyhmään-kuuluvassa työyhteisössäni. Olen kovin helpottunut, kun on taas aikaa muuhunkin. Uuden numeron hypisteleminen sytytti kuitenkin jälleen poltteen tehdä seuraavaa. Saatan olla koukussa.

Sain lukijapalautettakin. Lukijat eivät ole sen aktiivisempia kuin ennenkään, vaan opiskelijakuntaa ja Osakolaista koskevaa palautetta kerätään nykyää osana Oamkin yleistä opiskelijapalautekyselyä. Ehdin lukaista vapaat palautteet (muuta ei lehdestä voi antaakaan) ja silmään sattui tietysti vain arvostelevaa kritiikkiä. Onnistun aina pyörittelemään niitä kohtuuttomasti mielessäni ennen kuin pääsen tasapainoon. Sanaparia "hyvä palaute" käytetään muuten yleensä kehujen synonyymina vaikka eiväthän ylistykset ole kaikkein hyödyllisimpiä kommentteja.

Milka aloitti <blogin>. Ihan totta. Ja tämä on mainos, vaikka ei tästä rahaa tule eikä tätä ole varsinaisesti tilattu.