Ihmisiä voi määritellä erilaisilla ismeillä. Yhtä sanotaan sosialistiksi, toista kapitalistiksi. Näistä nimittelyistä kohteet itse tuskin pahastuvat. Olipa kerran yksi päätoimittajakin, joka esitteli itsensä ensimmäisessä numerossaan feministiksi, federalistiksi ja sosialistiksi. Myös humanisti mainittiin. Ismi on sanaristikoissa usein aatteen vihjesana (tai toisinpäin), mutta en tiedä, mikä on esimerkiksi narsismin teoriaperusta tai uskontunnustus. Ismejä on siis moneksi.

Pohdin asiaa enemmänkin, kun aloitin päätoimittajana ja muistelin, mitä edeltäjäni olivat pääkirjoitustilallaan tehneet. Oli aika selvää, etten edes osaisi nimetä itseäni kuvaavia ismejä. En tiedä niistä mistään niin paljon, että haluaisin liittää sellaisen itseeni. Lääkärikirjaan kirjatut ismit ovat muiden näkyvillä sanomattakin, jos niitä vain on.

Ismien (aatteiden ja lääkäritermien) varomaton heittely ja niiden pelkistävä vaikutus ovat saaneet minut puolustuskannalle. Epäilen asioita, joissa on ismejä. Onko pakko hyväksyä kaikki ismit, mitä selkään kiinnitetään? Jos joku sanoo humanistiksi, se tarkoittaa mielikuvatasolla ihan eri asioita eri ihmisille. Kiinnostaisi tietää, iskeekö sanoja samalla ismi-kirveellä ihmisiä yhtä helposti nihilisteiksi ja protektionisteiksi.

Työkaveri perusteli erilaista mielipidettään tänään hyvin ja perusteellisesti ja puhui yhtäkkiä behaviorismista. Voisin minäkin ehkä muistaa, mitä se taas olikaan, mutta enpä muista, mitenkään tarkasti ainakaan. Siltä osin jouduin siis päättämään, jätänkö sivistyssanan noteeraamatta, koska en sitä ymmärrä, vai lisäänkö sen hänen perustelupinkkaansa vaikuttuneena siitä, että mielipidettäni vastassa on uskottavan kuuloinen ismi. Pidin oman pääni, koska minullakin on perusteluni - ja osin siksi, että järjestelmä on puolellani. Lällällää voitti ismin.

Sitten on vielä tämä populismi. Käytin sanaa itsekin melko railakkaasti ennen kuin tulin ajatelleeksi (tai siis kuulin), että sehän on pahimmanlaatuista keskustelua keskustelusta asian asemesta. Oikeat populistit tietävät kyllä, mitä tekevät; ovatpa asiasta tietävät tahot laatineet aiheesta gradujakin. Eikä ketään varmaan ole koskaan haitannut yhtään populistiksi nimittäminen.

Uhkapeli kostautui ja työt jatkavat kasautumistaan sairausloman ajan. Kaksi päivää palelin töissä, kunnes keskiviikkoaamuna mittasin melkein 39 asteen lämmön. Menin taksilla terveyskeskukseen niin kuin mummot ainakin. Virukseksi väittivät ja käskivät vaihtaa hammasharjan. Kävelin kaupan ja apteekin kautta kotiin. Pudotin sairauslomatodistuksen kaupan lattialle ja jouduin hakemaan sen apteekkireissun jälkeen. Tietävätpä nyt Raahen Valintatalossakin, mikä mättää ja kenellä.

Yöllä näin kuumeunta tutustua aiheesta – talosta. Unissa ei tietenkään ole mitään järkeä tai muisteltavaa, mutta seiniin ne tällä kertaa liittyivät. Tosielämässä pelkään jatkuvasti paljastuvan jotain ikävää. Näen elokuvamaisia välähdyksiä rakenteissa muhivista vaurioista ja seinien välissä pesivistä eläinyhdyskunnista.

Löylyä kiukaalle on lyönyt raahelaisen <Villen kuvablogi>. Villen remontissa talon seinistä on löytynyt muovipusseja ja muita laatueristeitä.

Tapettien valinnasta tuli odotettua monimutkaisempaa. Kauan aikaa sitten tapetteja ja seinämaaleja hyväksyessäni en muistanut asettaa hintaehtoa enkä nähtävästi edes ajatella mitään. Makuuhuoneestamme meinasi tulla vaaleanpunainen. (Sama ei saa toistua kylpyhuoneen kanssa, joten keskustelu mosaiikkikaakelista jatkukoon hintatiedoilla.) Tapetoinnin, matotoinnin ja maalaamisen kustannukset täytyy selvittää pian, jotta tiedämme kylpyhuoneremonttiin liikenevät pennoset.

Töissä tuntuu nyt ensimmäistä kertaa, että entinen opiskelija-aktiivi ja nykyinen hirmusuunnittelija (vrt. hirmuhallitsija, siistit etuliitteet eivät kuulu vain vallanpitäjille) ovat joutuneet tappeluun. Tunne ei ole kovin selkeä mutta tunne kuitenkin. Pohjimmiltaan on kyse siitä, pitäisikö internetsivujen tekstiä luoda ensisijaisesti opiskelijan oikeuksien vai järjestelmän sujuvuuden näkökulmasta. Harmittaa sekin, että oikeudet ovat sujuvuuden vastakohta. Kyse ei ole opiskelijan huijaamisesta vaan valinnasta; kerrotaanko verkossa kaikki vai vain välttämätön.

Remontti on alkanut ja pari seinää on avattu (keskimmäinen kuva). Tuntuu mukavalta tehdä käsillä jotain, vaikka tähän mennessä se on ollut purkamista, irrottamista ja hajottamista. Piha-aitan (kuistin hämähäkinseitti vasemmassa kuvassa) ikä mietityttää. Raahen seudussa vihjailtiin, että talojen pihoilla olisi peräti 1700-luvulla rakennettuja aittoja. Aiomme kurkistaa ainakin lattian alle, josko sieltä löytyi vihjeitä. Vakuutusyhtiön virkailijan kanssa päätimme merkitä rakennusvuodeksi 1900. (Viimeisessä kuvassa on tuomen ja omenapuun väliin pingotettu riippumatto meidän pihalla.)

Kutsumme vuokra-asuntoamme (vielä jokseenkin keinotekoisesti) asunnoksi ja taloamme kodiksi. Saunoimme koko porukalla omassa saunassa ensimmäistä kertaa. Löylyttelyyn saattaa vielä tulla tauko, sillä olemme kallistumassa kylpyhuoneremonttiin jopa pelkästään esteettisistä syistä. Näön vuoksihan me melkein terveitä tapettejakin revittiin.

CV:heni voisi lisätä otsikon "Merkityksettömiä anekdootteja" ja sen alle asioita, joita olen keksinyt tai joista esitin alkuperäisen ajatuksen, vaikka kukaan ei sitä tiedäkään. Oikeasti sellainen lista näyttäisi säälittävältä (ja olisi sitä) mutta välillä on hyvä muistaa, että on saanut jotain näkyvääkin aikaiseksi.

Otsikko on Ruben Stillerin kappale Hullut mielenterveyden puolesta -hyväntekeväisyyslevyllä. Nyt blogissa nimittäin kirjoitetaan blogeista.

Sain viimeinkin päivitettyä kotikoneen verkkoselaimen kirjanmerkit. Nyt seurannassa olevat blogit on jaettu kahteen kansioon, joista toisen kierrän päivittäin ja toisen harvemmin. Jakavana tekijänä on päivitystiheys, mikä on suoraan verrannollinen kiinnostavuuteen. Tämän blogin suosikkilistan poistin näkyvistä kokonaan, sillä en osannut enää päättää, millä perusteella linkkejä siihen kerätään. Asiaan saatetaan palata myöhemmin. Kiinnostavia juttuja linkitetään yhä tekstin sekaan.

Seurannassa olevien blogien joukossa on muutama koulu- ja järjestötuttu, pari poliitikkoa sekä yksi parinkin mutkan kautta tuttu rassukka, jonka kirjoituksille naureskelemme (ivallisesti ja säälitellen) koko perheen voimin. Omanlaistaan sosiaalipornoa siis. Joskus tulee valiteltua, ettei tiedossani ole riittävästi kiinnostavia ja eläväisiä blogeja, mutta oikeasti nykyinen määrä on juuri sopiva. Blogikansioiden lisäksi kirjanmerkkipalkissa on nimittäin Lehdet-kansio, jonka linkkien parissa saattaa vierähtää tovi ja toinenkin. En voi sanoa viettäväni verkossa aikaa ainakaan liian vähän.

<Kaunosieluihin> ilmestyi pitkästä aikaa kuva. Tekstiä tuntuu olevan syntymässä myös.

Sattumalta blogeista kirjoitti myös aamuinen Kaleva. Jutussa tutkija kommentoi, että nykyään ilmiöön jos toiseenkin liitetään helposti yhteisöllisyyden käsite. Onkohan blogeissa oikeasti kyseessä sen enempää yhteisöllisyys kuin tapa olla olemassa, kun maailma laajentuu yhä enemmän epätodellisuuteen?

Samassa lehdessä uutisoitiin Oulun kaupungin osallistumisesta <RealXtend-virtuaalimaailma-alustan> kehittämiseen. En ole juurikaan kiinnostunut aiheesta, vaikka siinä on potentiaalia tavallisen elämänkin rikastamiseen. Tutustuin asiaan pakosta, kun tein tutkintoni viimeisellä kieliopintojaksolla virtuaalitodellisuudesta lyhyen kirjoitelman. Tällaiset innovaatiot vain yleensä palvelevat ennen kaikkea muuta kuin tavallista elämää; sotateollisuutta, valvovaa isoveljeä ja muita rikoksia. Eikä tätä alkuperäistä todellisuuttakaan ole vielä tutkittu loppuun saakka.

(Tämän blogin nimessä puhutaan toisesta elämästä, mutta se ei viittaa suosittuun virtuaalimaailmaan.)

"Sananvapaus ei ole kaikkia varten", julistaa Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja <toukokuun puolivälin lehdessään (pdf)>. Pääkirjoituksen otsikko on sen verran raflaava, että se kelpaa tämän merkinnän johdannoksikin. Julistuksella viitataan sananvapauden julkiseen käyttämiseen nimimerkin takaa oman nimen sijasta. Aiheesta jurnuttaa <ylioppilaskunnan> sosiaalipoliittinen sihteeri Postia-palstalla.

Jurnuttajan viestissä on hyviä pointteja, joista paras lienee se, etteivät nimimerkkikolumnistien jutut usein aukea muille kuin pienelle piirille, jota ei kiinnosta keskustella kirjoitusten aiheista julkisesti. Vaikka tämä on totta, salanimen takana lymyäminen on yhtä hyväksyttävä keino paljastaa julkisen vallan toilailuja kuin lehtipiireissä yleisesti hyväksytty lähdesuoja. Ja Oulun ylioppilaslehden tapauksessa jopa hieman ylimitoitettu salanimittely (onhan kolumnisteja useampi kuin yksi) puoltaa paikkaansa, sillä julkaisua voisi muuten luulla ylioppilaskunnan hallituksen toimittamaksi tiedotuslehdeksi.

Suomessa on kummallinen tapa keskustella mieluummin keskustelusta ja keskustelijoista kuin itse asiasta. Tai onko tuo niin kummallista - mantra "asiat riitelevät eikä ihmiset" on keksitty juuri siksi, ettei se ole totta. Joka tapauksessa sosiaalipoliittisen sihteerin mielipiteestä välittyy ikävästi halu tietää, kuka kehtaa kirjoittaa pahaa ylioppilaskunnasta, jotta kirjoitukset voisi tyrmätä kirjoittajan persoonan vuoksi. Koska se ei ole mahdollista, hän tyrmää kolumnit niiden kirjoittajien kasvottomuuden perusteella. Ehkä olen vain kyyninen ja opiskelijalehtimies itsekin. Voihan mielipidekirjoitus olla aivan vilpitönkin.

Osakolaisessakin kirjoitetaan salanimellä. Perinne alkoi kaksi päätoimittajaa sitten, ja jatkuu syksyllä, jos halukkaita kirjoittajia on. Olen joutunut itse päättämään, etten kirjoita omassa lehdessäni muiden nimillä. Oulun Ylkkärin päätoimittaja on todennäköisesti minua ammattilaisempi, joten lehden puskakolumnit eivät liene hänen. Kummassakin lehdessä tämä on tietysti sääli, sillä päätoimittajat näkevät opiskelijajärjestöissä usein asioita, jotka jäävät muilta piiloon. Täytyy vain toivoa, että syväkurkkuja löytyy jatkossakin järjestöjen muista työntekijöistä ja luottamushenkilöistä.

Tämä aihe toi mieleen jotain, mitä tapahtui SAMOKin liittokokouksessa viime marraskuussa. Haastattelimme salissa hallitus- tai puheenjohtajatyrkkyjä ja minä esitin kysymyksen ensimmäisten joukossa. Koska delegaatiomme istui korkean ja leveän auditorion etummaisilla riveillä, puheestani ei saanut selvää salin takaosassa, josta kuuluikin pyyntö: "Voisiko puhua vähän lujempaa ja sanoa aina oman nimensä, kun kysyy?"

Niin, eihän vastauksella tee mitään, jos ei tiedä, minkä ryhmän ja liittouman edustaja kysymyksen teki. Asioiden riitely jatkuikin samantasoisena loppukokouksen ajan.

On kiva, kun muukin perhe ”bloggaa”. Ei tarvitse minun kirjoittaa täällä esimerkiksi kissoistamme, joille <lääkäri sanoi ”nips naps”>. Nukutuksesta heräävä kissa on vänkä näky.

Löysin pari nykyrunoilijaa, joista lataan kohta toisenkin Walkmaniin. Ensimmäinen heistä on <Asa>, vanha tuttavuus uudella levyllään. Vaikka kappaleet ovat pyörähtäneet soittimessa jo kymmenkunta kertaa, kertosäkeeseen tultaessa jokainen lunastaa aina uudelleen paikkansa. Sanoituksissa on jotain niin runollista, että niiden vaikeus vain parantaa toistuvia kuuntelukokemuksia. Uusia juttuja aukeaa joka kuuntelulla.

Toinen runopoika on aiemminkin mainittu <Pyhimys>, jonka sanoista saa paremmin selvää. Hän räppää Tulvallaan ymmärrettävällä puhekielellä ja käyttää kaunista kieltämme laajasti hyväkseen. Ja harvoin puhelaulu inspiroi. Nyt kävi niinkin.

Runoilijoiksi mainitseminen ei ole edes provosointia, sillä tunnen yhteyden näihin muusikoihin juuri runo-taajuudella. Asan hieroglyfeistä tuskin saisi kovin paljon paremmin selvää, vaikka hän unohtaisi slanginsa. Loppuasukkaan rytmiikka ja sanalliset tehokeinot ovat puhdasta runoutta. Ja vaikka onnittelukorttien kirjoittajat muuta väittävät, runo ja loppusointu eivät ole toistensa synonyymeja.

Räppärit sanoittavat puhekielellä eikä kirjakieli musiikkilajiin istukaan. Minä runoilen yleiskieltä enkä ole tähän asti voinut sietää murrerunoja kuten <Heli Laaksosen> tuotantoa. Mietinkin nyt, onko suomenkielinen räpmusiikki oikeasti murrerunoutta. Ja onhan se.

Huomaan muuttavani mielipidettäni murteella runoamisesta, sillä näen murteen jatkuvasti muuallakin. Varsinkin etelämpänä työmatkaillessani kuulen usein puhuvani niin leveää pohjoispohjalaista kuin osaan. Taannoin Vaasassa auditoidessa joimme ”kahavia” ja ”ihimettelimme” asioita. Myös kankeaksi ja viralliseksi äityvää työpaikkakeskustelua väritän usein alitajuisesti murteella, joka pehmentää ja inhimillistää ulosantia. Ja murteissa on kielen rikkaus. Äidinkieli elää ihmisten suissa ja sellaisena se on otettava, millaisena se sanotaan.

Kirjoitettu murre on yhä kauhistus. Osakolaisessa olen käyttänyt murteista sanaa kerran otsikossa tehokeinona. Sekin oli vaikeaa. Olen tullut jopa siihen tulokseen, että voisin lausua yleiskielellä kirjattuja runojani murteella mutta en ikinä kirjoittaisi niitä samaan asuun. Hyvin sanoitettu suomiräp – kuten Asan ja Pyhimyksen levyt – on siitä kiitollista musiikkia, että sen mielenkiintoisuus säilyy pidempään juuri sanoitusten vuoksi. Tajuan laulut mieluummin pala kerrallaan kuin ärsyynnyn lukemalla puhekielisiä sanoituksia paperilta.

(Tämän merkinnän yhteydessä tuntuu tarpeelliselta ja asiaankuulumattomalta mainita, etten pidä sarjakuvittajista, joilla on tekojalat ja jotka ovat useammin julkisuudessa raajojensa kuin taiteensa vuoksi - varsinkin kun jalattomuuden lisäksi siitä puhuminen on oma valinta.)

Sairauslomat ja työmatkustaminen ovat kasanneet töitä pöydälle. Kirjaimellinen työpöytä on kylläkin siisti eikä tietokoneenkaan työpöydälle ole kertynyt kuvakekasoja, mutta mielen kirjoituspöytä notkuu tekemätöntä hommaa. Olisi ehkä syytä kasata keskeneräiset asiat ainakin koneen työpöydälle. Siinäpähän muistuttaisivat itsestään ja työn jälki olisi lähempänä konkreettista, kun kuvakkeet häviäisivät yksitellen.

Yllä oleva kuva saapui sähköpostiin eilen. Se on banneri, jonka pitäisi oikeassa käyttöyhteydessään johdattaa valtakunnalliseen avoimen ammattikorkeakoulun <portaaliin>. Ongelmana on vain se, ettei portaalissa ole ainoatakaan Oamkin opintojaksoa eikä toistaiseksi ole tulossakaan. Luotamme markkinoinnissa ja sähköisessä asioinnissa <omaan sivustoomme>, jota on muutama vuosi kehitetty. Ehkä kuitenkin laitan tuon bannerin johonkin. Sitä kautta avoimen opiskelijaksi halajava löytää ainakin laajan verkko-opintotarjonnan, missä meillä olisi petrattavaa.

En ole vielä selvittänyt, julkaistaanko banneri ihan vain minun pyynnöstäni vai pitäisikö olla lupa jostain. Systeemien kankeutta ihmetellessä on tullut selväksi, että joustoa löytyy ainakin niin paljon kuin on itse valmis venymään. Työkaveri opasti lisäksi, että saan kyllä tietää, jos valtuudet ylittyvät. (Keskustelu ei liittynyt yllä olevaan banneriin, joka oli vain aasinsilta tähän pohdiskeluun.) Opintojen etenemisen ongelmista puhutaan nykyään paljon, ja moni varmasti miettii, mitä pitäisi tehdä toisin, jotta opiskelijat saisivat opintojaan eteenpäin ja tutkintoja valmiiksi tiuhempaan tahtiin. Jos oikein alkaa asiaa pohtia, meillä jokaisella on lähes päivittäin mahdollisuuksia tehdä oma osamme. Ne tilaisuudet täytyy vain tunnistaa sieltä järjestelmän rattaiden raoista.

Työpöytä-aiheeseen palatakseni: täytyy vielä miettiä, millaisilla työkaluilla ajankäytön suunnittelu ja töiden jaksotus onnistuisi nykyistä paremmin. Oman vaikeutensa tuottaa työpäivien hajoaminen kokouksiin ja palavereihin. Jotkin asiat vaatisivat useamman tunnin syventymistä. Nämähän ovat selvästi asioita, joiden kanssa painii varmasti moni muukin. Apua varmaan saa, kun pyytää.

Juuremme työntyivät syvemmälle Raahen multiin, kun meistä tuli 713 neliömetrin onnellisia omistajia. Ostamisellahan on yleisestikin piristävä vaikutus mielialaan, joten lienee helppo kuvitella, millaisen olon lähes sadantuhannen euron kauppareissu saa aikaan. Olen minä kyllä onnellinen muutenkin muuttaessani Milkan ja Miion kanssa omaan kotiin. (Kuvassa juorupeli, johon tutustuin vasta Raaheen muutettuani. Nyt meilläkin on sellainen.)

Ei tunnu vielä siltä kuin odotin. Enkä edes tiedä, miltä se tuntuisi.

Kun joskus kesällä pääsemme muuttamaan uuteen kotiin, vaihtuu samalla lähikauppa. Tästä meinasi tulla hankala tilanne aitoon keskittämiseen orientoituneelle kuluttajalle. Lompakoissamme on nimittäin tähän asti ollut suurten ketjujen etukorteista vain Plussa-kortit. Opiskelijalle kätevä sadan euron luoton tarjoava Stockmannin kanta-asiakaskorttikin meni poikki ja roskiin, kun sen ilmoitettiin muuttuvan Mastercardiksi. Ei tässä nimenomaisessa luotto-ominaisuudessa mitään periaatteellisen väärää ole mutta emme usko sitä Visan rinnalle tarvitsevamme emmekä muutenkaan enää kaipaa Stockmannin kanta-asiakkuutta. Niin raahelaisia meistä on tullut.

Kanta-asiakaskorttien ideana on ymmärtääkseni keskittäminen ja sitä olemme tehneet jo pitkään. Nyt uuden osoitteemme ja lähimmän Plussaa myöntävän ruokakaupan väliin tunki kuitenkin kaksi muuta myymälää. Mielikuvat ratkaisivat, enemmän ehkä toisen tappioksi kuin toisen voitoksi. YkkösBonus hakkasi S-Etukortin. Asioimme jatkossa siis Keskon lisäksi myös Valintatalossa.

Ostin remonttihaalarin, joka on sininen vain kuvassa. Milka on kirjoittanut asiasta <oman näkemyksensä>. Jalassani ovat myös upouudet turvakengät. Nämä hankinnat tehtiin Tokmannilla kuten muutkin viime aikojen vaateostokset. Tämä on mainitsemisen arvoista, sillä tunnemme (tai luulemme tuntevamme) sellaisiakin perheitä ja pariskuntia, jotka eivät osta vaatteita marketeista ja tavarataloista.

Uudelle tontillemme on suunniteltu jo jalkapallokenttää, kulttuuriyhdistyksen kesäjuhlia ja aittabileitä. Pihan toisessa päässä on omenapuu ja siinä riippumatto. Naapurin lapset käyttävät pihaamme leikeissään. Tähän tottuminen tulee viemään aikaa.

Perjantainen työpäivä venyi pitkäksi, aina Raahesta Oulun kautta Vantaalle saakka ja takaisin. Reissaamisesta johtuen päivän ruokahuolto jäi kahvin, pullan ja sämpylän varaan. Aloitin heti aamun tarjoamalla työyhteisön kahvipöydässä Milkan tekemää mustikkaista tiikerikakkua. Samassa tilaisuudessa sain kuulla, että silmäni ovat uskomattoman kauniit. Enpä osannut odottaa.

Normaalien bussimatkojen lisäksi viikon viimeiseen työpäivään sisältyi lentämistä ja taksiautoilua. Tätä tapahtuu nykyään kuukausittain, auditoinnin jälkeen ehkä harvemmin. En haluaisi suhtautua ilmaston lämpenemiseen välinpitämättömästi mutta käytännössä taidan tehdä niin. Puolustelen itseäni huonoilla kulkuyhteyksillä, jotka toki valitsin itse muuttamalla pois rautatien varresta. (Kuvassa olevan Finnair Plus -kortin hankin vasta äskettäin, noin kolme vuotta liian myöhään.)

Jos on valmis käyttämään aikaa, Raahestakin pääsee Etelä-Suomeen ympäristöystävällisemmillä liikennevälineillä. Ouluun tai Vihantiin pääsee bussilla ja juna vie siitä eteenpäin. Koska matkustaminen on lähtökohtaisesti raskasta, en vaivaudu selvittämään vaihtoehtoisia kulkuvälineitä tai edes kulkureittiä juuri koskaan. Toisessa päässä – yleensä Helsingissä – luotan taksikuskiin ja hänen käytössään olevaan karttaan. Olen ihastunut helppouteen. Ja perhehän sen ajan saa, mikä saasteisessa matkustamisessa säästyy. Eikö ole ihan hyvä syy?

Kesäkuun alussa matkustan seuraavan kerran, ensin pääkaupunkiin, sitten <450-vuotiaaseen Poriin>. Koska Pori tuntuu olevan vielä syrjempänä kuin Raahe, sinne pääsee helpoiten yön yli ajelevalla linja-autolla. Niinpä, mitä enemmän kokouksia ja tapaamisia järjestettäisiin muualla kuin tunnin lentomatkan päässä Oulusta, sitä useammin valitsisin junan – tai jättäisin menemättä. Kokoontuminen pääkaupunkiseudulle onkin erilaisten projektien, työryhmien ja järjestöjen kyseenalaistamaton toimintatapa, jota ei ole haastanut edes vuosia käytetty videoneuvotteluyhteys. Itse olen osallistunut näköpuhelinkokoukseen ensimmäisen kerran noin puolitoista vuotta sitten, sillä Kuopion ja Oulun välillä ei ilmasilta kanna. Ensi viikolla on edessä ensimmäinen virtuaalineuvottelu oman työpisteen tietokoneelta. Kyseessä on Virtuaaliammattikorkeakoulun yhteyshenkilöiden tapaaminen, joten virtuaaliyhteys kuuluu tavallaan kuvioon.

Lentomatkustamisen vähentämisen puolesta kampanjoidaan maailmalla, ja aiheesta kirjoitti aiemmin keväällä Image. Jutussa aktivistit tuomitsivat kaikki alle 500 kilometrin lentomatkat. Oulusta Helsinkiin on onneksi(?) hieman enemmän. Taksimatkailusta puolestaan kirjoitti Rosa Meriläinen <Helsingin Sanomien blogissaan>. Taksit ovat ainakin tehokkaammassa käytössä kuin henkilöautot keskimäärin. Raahen lentokenttäkuljetuksissakin liikennöi tilataksi kimppakyytimeiningillä.

Lentäminen ja yksityisautoilu vähenevät, jos niin haluaa. Pitäisi kai olla vain vaatimassa video-, puhelin- tai internetkokouksia aina, kun päivämatkustaminen uhkaa. Maailmanpelastaminen on myös koko perheen projekti, sillä yö junassa on aina vaimoltakin pois.

Kanadassa on meneillään jokakeväinen kulttuuritapahtuma, eräänlainen improvisaatioteatterifestivaali. Tapahtuma on jo loppumassa, eilen käytimme hyväksemme toiseksi viimeisen tilaisuuden näytelmien näkemiseen. Esitys oli viihdyttävä ja veti mukaansa. Venäjä voitti Suomen neljällä maalilla ja eteni jääkiekon MM-kisojen loppuotteluun.

Aikanaan luin sanomalehden lopusta alkuun, lähinnä sarjakuvien ja urheilusivujen sijoittelun vuoksi. Kun selaussuunta kääntyi, hypin talous- ja kulttuurisivut nopeasti yli urheiluun päästäkseni. Lukutottumus on jälleen muuttunut. Nyt aikaa vievät eniten pääkirjoitus- ja uutissivut, kulttuuriosio sekä mielipidepalsta. Muutkin aukeamat silmäilen läpi mielenkiintoisten kohtien toivossa. Urheiluun pysähdyn kuitenkin enää vain harvoin.

Edellä kuvailtu pätee siis Kalevaan, jota tilaamme nykyään viikonloppuisin. Arkiaamuina jaettavassa Raahen seudussa kiinnostavimmat sivut painottuvat alkupuolelle, mutta ohut lehti tulee päivän aikana katseltua kauttaaltaan suhteellisen tarkkaan. Kotiäidin syrjäytymisvaarassa oleva Milkakin on alkanut lukea Raahen seudun päivittäin ja huomaa sen, mikä minulta menee ohi.

Eräs journalistiopiskelija kommentoi kerran, ettei urheilu- ja kulttuurisivuja pitäisi erottaa sanomalehdessä toisistaan. Olen samaa mieltä. Eilistä jääkiekko-ottelua katsoessa pohdin urheilun merkitystä yksilön kulttuurikokemuksena.

Vaikka en ollut katsonut ainoatakaan MM-kisojen peliä ennen välieriä ja eilisestäkin jäi ensimmäinen erä näkemättä, pääsin nopeasti tunnelmaan mukaan. Jännitin mahdollista kavennusmaalia loppuun saakka. Huokailin epäonnistumisia ja kehuin hyviä suorituksia. Liikehdin levottomasti sohvalla. (Fyysinen reagointi pelitilanteisiin ja pelaajien liikkeisiin on sukuvika, joka taitaa olla tarttumassa minuun.) Toivoin voittoa samaa kieltä kanssani puhuville valkopaitaisille. Tappio tuntui pettymykseltä.

Pelin jälkeen olo oli kuitenkin hyvä. Adrenaliini poltteli suonissa, olin kokenut tunteita. Olo oli samanlainen kuin elokuvista tai teatterista poistuessa. Olin saanut nähdä hyvää jääkiekkoa: juonessa oli jotain tuttua, mutta tulkinta vaikutti tuoreelta. Ensimmäisestä erästä lähtien takaa-ajoon joutunut joukkue pelasi tosissaan loppuun saakka, ja lohdutuksena hävinnyttä odottaa vielä pronssiottelu, johon suomalainen ei ole perinteisesti suhtautunut välinpitämättömästi. Kuka jaksaa surra loppusummeria pidempään tappiota kisoissa, jotka järjestetään joka vuosi? Häviön herättämät tunteet kuuluvat terveeseen tunne-elämään.

Journalismin suhtautuminen urheiluun on monijakoista. Mika Myllylän oikeudenkäynnistä kerrottiin Kalevan uutissivuilla, mutta Jere Karalahden oikeudenkäynti pysyi tiukasti urheilusivuilla. Kummankaan rikokset eivät liittyneet urheiluun, vaikka Karalahdella olikin pelissä vapauden myötä urheilu-uran jatkuminen. Eräs työkaveri huomautti lisäksi, että urheilijoiden avioeroista kerrotaan pääsääntöisesti viihdeuutisissa.

Raahen seudussa olen pitänyt Ylänurkka-palstasta; tarkemmin sanottuna siitä, kuinka kolumnistit käsittelevät siinä asioita laidasta ääreen. Sivulla on pääkirjoitusten, mainitun kolumnin, päivän positiivisen noston sekä pilapiirroksen ansiosta usein elämän koko kirjo – tai ainakin paljon ajatuksia ja tunteita sulassa sovussa keskenään.