Mennyttä viikkoa on kutsuttu Raahessa muun muassa superviikoksi Pekanpäivien, Raahe-festivalin ja Superpesiksen Itä–Länsi-ottelun vuoksi. Onhan tuota paljon tapahtunut meillekin.

1. 2.

3. 4.

1. Muutimme uuteen kotiin. Milka julkaisi asiaan liittyviä kuvia <enemmänkin>. Remontti on eteisen, vessan ja yläkerran osalta kesken, mutta hyvä siivo ja tavarat järjestyksessä vaikuttaa paljon. Alkaa tuntua jo kodilta. Ahkeran vaimoni lisäksi järjestystä vauhditti (Miion) Sanna-täti, jonka ansiosta saimme tehtyä kaikenlaista, mikä muuten varmaan odottaisi vieläkin vuoroaan.

2 & 3. Milkan blogissa on pari kuvaa Raatihuoneen puistoon pystytetystä veistospuistosta, joka on täynnä <Kari Juvan> teoksia. Raahe on teollisuuskaupungin ohella myös kulttuurikaupunki. Pienistä puroista koostuvaa kulttuurivirtaa on vain vaikea pukea sellaisiksi sanoiksi, jotka vetoaisivat uskottavasti kesälomakohdetta etsiviin suomalaisiin. ”Eläväiseksi kulttuurikaupungiksi” voi nimetä itsensä aika moni. Vetonaula, yksi yksittäinen turistimagneetti puuttuu. Eipä silti, onhan noita turisteja jo nyt katukuvassa kaupungin kokoon nähden ihan mukavasti. Muualta tulleena on vaikea ymmärtää, mikä tuo ulkomaalaisen Raaheen lomalle, mutta niinpä vain kaduilla kuulee kieltä jos toistakin.

Raahe on myös merikaupunki, toisin kuin saman vesialueen rannalle kasvanut Oulu. Täällä meri on luonnollisesti läsnä eikä merikaupunkisuutta tarvitse ylläpitää ääneen jauhamalla. Purjelaivat ihmisten ikkunoilla muistuttavat menneestä – aidosta historiasta, josta tällaiset kaupunki-identiteetit oikeasti ponnistavat. (Tätä kirjoittaessa mielessä on <taannoinen merkintä Oulusta merikaupunkina>.) Ehkä se on saaristo, joka vaikuttaa. Ihmisillä on mökkejä tai tuttuja ajanviettopaikkoja rannikon saarissa, ja niissä kulkeminen pitää merisuhdetta yllä.

4. Putte-possun nimipäivä on tämän kesän raahelainen teatteritapaus. Katsoimme näytelmän eilen ensi-illassa. Vaikka kyse on lastenteatterista, esitys oli hauska ja nautittava. Näyttelijätkin taisivat nauttia pitkän valmistautumisen tuottaessa ensimmäisen palkintonsa. Kuten tarkoitus ilmeisesti oli, näytelmä opetti myös Raahen historiaa, johon Putte-possun on osoitettu kuuluvan.

En ole ollut ennen teatterin ensi-illassa enkä kuullut kuiskaajaa työssään. Nyt vuorosanat meinasivat unohtua parikin kertaa, mutta kuiskaaja pelasti tilanteen. Ei se mitään kuiskaamista ollut, tavallinen puheääni kantoi yläpenkille asti. Häiriötäkään siitä ei silti aiheutunut, sillä mainiot hahmot ja niiden vielä mainiompi tulkinta kantoivat loppuun saakka. Milka olisi halunnut halata hippi-karhua, joka etsiskeli valloittamattomia kukkaniittyjä.

Näytelmää ei saanut kuvata, joten yllä olevassa kuvassa on ote käsiohjelmasta. Vaikka kesäteatteri on paikallista hauskanpitoa ja kepeää kesäkulttuuria, ohjelman pyhittäminen lähes kokonaan sponsorien mainoksille tympii. Näytelmän hahmot (näyttelijät puvuissaan mutta ilman maskeja) on valjastettu markkinoimaan pankkia, vakuutusyhtiötä, pesäpalloseuraa, ravintolaa ja markettia. Olisin antanut tämän anteeksi, jos esityksessä olisi heitetty edes ironista piikkiä vähintään yhteen näistä kohteista. Ei heitetty, en antanut.

Ei tullut minusta hallintotieteen ylioppilasta. Valintakoe jäi neljän ja puolen pisteen päähän alarajasta. Heikoin ylioppilastutkintotodistuksen ja valintakokeen yhteispisteillä sisään päässyt sai 9 pistettä enemmän kuin minä.

Milka lohduttaa, että ensi vuonna uudestaan. On kyllä aika epäonnistuja-olo. Ei auttanut tradenomitutkinto eikä kokemus. Jos hakeminen vielä vuoden päästä kiinnostaa, olisi varmaan parasta hankkia alle alan opintoja vaikka avoimen yliopiston kautta.

Vieläköhän jossain on jotain lisähakuja käynnissä? Opiskelijakortti olisi kiva juttu, edes sellainen vihreä. Silläkin saa lounasta halvalla.

Mitä useampia töitä tekee, sitä enemmän on lomaa, eikö? Suunnittelijan jäädessä lomalle päätoimittaja vapautui aikavankilastaan, ja täällä sitä istutaan Kaukovainion kampuksen aulassa haastatteluaikaa odottamassa.

Osakolaisen upouusi toimitusneuvosto kokoontuu ensi viikolla. Kokousta järjestellessä huomasi, kuinka loma tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Minun lisäksi neuvostossa kuului olevan yksi, jolle kokoustaminen sopii juuri lomalla, kun on aikaa harrastaa. Muut rajaavat toimitusneuvostotyön mieluummin työviikoille, vaikka tapaamisaika venyy väkisinkin iltapäivään. Tämän ei ole tarkoitus olla tuomitsevaa; tyylinsä nimittäin kullakin. Tärkeintä lienee, että jokainen löytää oman tapansa pysyä järjissään.

Blogi täytti huomaamatta kaksi vuotta. Varsinainen vuosipäivä oli tämän kuun kolmastoista. Kesällä 2006 oltiin vielä <vanhassa osoitteessa>. Yritän päivittää loma-ajatuksia seuraavien viikkojen aikana vähän harvemmin.

Arviointineuvosto oli kuulemma auditointiryhmän kanssa samaa mieltä ja päästi Vaasan ammattikorkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmän hyväksytysti läpi. Raportti ilmestynee <KKA:n> sivuille viimeistään ensi viikolla. Auditointiin liittyvä työ helpotti jo muutama viikko sitten, mutta viimeinen huokaus kuuluu nyt. Antoisa prosessi myös ottaa paljon.

Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun uusinta-auditointi hyväksyttiin toukokuussa. Uusintaan jouduttiin sikäli poikkeuksellisessa tilanteessa, että ensimmäinen auditointiryhmä esitti aikanaan arvioinnin läpäisemistä mutta kirjoitti niin kielteisen raportin, että neuvosto ei päästänytkään koiraa veräjästä. Kuuleman mukaan kielteinen päätös peruteluineen teki laadunvarmistujärjestelmän rakentamiselle vain hyvää. Tästä puhuttiin meidänkin ryhmässämme jonkin verran. Uusinta-auditointiin "joutuminen" antaa korkeakoulun johdolle oivan tilaisuuden ottaa tilanne oikeasti haltuun. (Nämä keskustelut eivät liittyneet VAMKin laadunvarmistusjärjestelmän auditointiin mitenkään.)

Veikattu on, että parin vuoden kuluttua Oulussakin päästään edelläkuvailtuun tilanteeseen. Tosin saatavilla on jo asiakirjoja, joiden huomioihin tarttumalla ammattikorkeakoulu voi vaikuttaa itsekin lopputulokseen. Kuntayhtymän tarkastuslautakunnan arviointikertomus päivitettäneen <verkkoon> aikanaan. Myös vastikään KKA:sta saatu palaute AMK-koulutuksen laatuyksikköesityksestä tarjoaa hyödyllisiä johtolanganpäitä.

Taannoisilla ammattikorkeakoulujen aikuiskoulutuksen ja palvelutoiminnan neuvottelupäivillä pääpuhujien teemoina olivat luovuus ja ammatti-identiteetti. Luovuudesta luennoi isommalle ja pienemmälle ryhmälle <Jussi T. Koski>. Ammatti-identiteetti (tai työidentiteetti) oli <Anneli Eteläpellon> aiheena.

(kuva <Satakunnan ammattikorkeakoulun> sivuilta) 

Luovuustutkijan puheenvuorot olivat paitsi hyvin rakennettuja myös ajatuksia herättäviä. Luovuus edellyttää uskallusta ja sisäistä motivaatiota, joka ei anna huomion hajota muihin asioihin. Luova ihminen kokee usein myös vastoinkäymisiä, sillä uusi on useimmiten enemmistön mielestä väärää ja epärealistista.

Enemmän kuin luonteenpiirrelistoja tai keinoja olla luova nämä luennot antavat erilaisille ihmisille luvan olla erilaisia. Useat luovuuteen liitettävät  tekijät vaikuttavat synnynnäisiltä ominaisuuksilta, joita voi heikentää ja vahvistaa mutta joiden opettelu alusta lähtien on todennäköisesti tuskallista ja kuluttavaa. Luovuustutkimuksen ansiosta luovien ihmisten omituisuuksia ja ilmitehokkuuden taantumista kuitenkin ymmärretään ja siedetään. Kysehän on kuitenkin ihan perusasioista: on aikaa ajatella ja paneutua, on vapaus epäonnistua, on lapsekasta spontaaniutta kokemuksen tuoman viisauden rinnalla, on sisäistä motivaatiota.

Työidentiteettiluento ei ollut rakennettu yhtä taitavasti ja sen anti lienee suurin sille salinpuolikkaalle, joka on opiskellut kasvatustieteitä ennenkin. Hallinnon ratasrasvaan kätensä sotkeneellakin heräsi ajatuksia omasta ammatti-identiteetistä. Mielenkiinnolla odotan, millaiseksi tradenomien identiteetti lopulta alkaa muodostua. Tällä hetkellä liitot ja muut liittävät tutkintoon lähinnä asiantuntija-leiman, mikä tuntuu hieman turhan lavealta karrikoituja mielikuvia herättävien sairaanhoitaja- ja insinööritutkintojen rinnalla. Ja vaikka noidenkin ammattikuntien sisälle mahtuu monenlaista suuntausta, tavallinen Erkki ei erottele tietotekniikkainsinööriä tämän konetekniikkaan suuntautuneesta opiskelukaverista. Tradenomikunnan sisältä on vaikea nähdä, millaisilla piirteillä Erkki yhdistää tietojenkäsittelyn, liiketalouden ja turvallisuusalan koulutusohjelmista valmistuneet jonkinlaiseksi keskivertotradenomiksi. (Tutkintoidentiteetin järjestelmälliseen rakentamiseen suhtaudun yhä hyväntahtoisesti naureskellen. Eiköhän se julkinen kuva ja sisäinen yhteenkuuluvuus synny ennen kaikkea hyvin tehdystä ja tunnustusta saavasta työstä.)

Neuvottelupäivien toisena päivänä sain harvinaista herkkua, kun tuotteistamiskonsultti luennoi asiantuntijapalveluiden tuotteistamisesta. Oman alan kaupallisemmista aiheista kuulee nykyään harvoin. Luento kannusti hyödyntämään liiketalouden osaamista avoimen ammattikorkeakoulun kehittämisessä. Työlistalla on nyt ainakin sisäisen markkinoinnin petraaminen ja ulkoisen viestinnän kohdentaminen haluttuun suuntaan.

Tuotteistamisluennossa puhuttiin jatkuvasti asiantuntijoista. Sanaa käytettiin jonkinlaisena ylemmän toimihenkilön korvikkeena kuvastamassa tehtävän tasoa tai sen vaatiman erityisosaamisen määrää. Minulle oman työpaikan toimistosihteerit, projektityöntekijät ja perussuunnittelijat ovat yhtä lailla omien tonttiensa asiantuntijoita kuin muutkin. Monissa asioissa on helpointa ja parasta luottaa muihin, tehtävän "tasosta" riippumatta.

Seminaareissa tulee seurattua myös esitysten ulkoisia merkkejä. Luovuustutkijan esityksistä muistiinpanoihin tarttui ainakin kommentit meritaustaisista PowerPoint-dioista sekä itsekorostuksen ja itseironian suhteesta toisiinsa ja esiintyjän uskottavuuteen. Puhuja onnistui antamaan itsestään vilpittömän vaikutelman, mikä tehosti sanoman omaksumista. Onneksi en ollut lukenut kaverin kirjoja ennen tätä kohtaamistamme. Amerikkalaistyylisen elämätapaopastamisen ironinen esittäminen on helpompaa elävänä kuin paperille painettuna.

Varjoista kukkakuviin. Kirsikkapuu kukkii remonttitalon pihalla.

Hankin kotiimme taidetta. Ostin hääpäivälahjaksi saamani Viivi ja Wagner -pokkarin seuraksi <Ville Rannan> Kajaanin. Olen alkanut päästä jyvälle kirjojen omistamisen ihanuudesta. En ole vielä tosin palannut yhteenkään omistamaani kirjaan ensimmäisen lukukerran jälkeen. Mikähän on sopiva lukusykli? Vai tietääkö sen sitten, kun alkaa taas kiinnostaa?

Ennen kirjaston tottuneena kuluttajana pidin kirjojen omistamista turhana. Ajattelin, että ainahan ne voi lainata uudestaan. Samoille sivuille palaaminen tuntui vieraalta; kerran luettu, aina luettu. Sama pätee yhä elokuviin. Helmiä ja sikoja meillä saattaa vielä olla, jos ei se ole kirpputorilla kelvannut. Onhan se kuitenkin hassua, että kaikkea muuta hankitaan omaksi paitsi jotain kahta julkaisumuotoa. Levyjä on kymmeniä, sarjakuvan omistaminen tuntuu perustellulta, aikakauslehdet säilytetään. Runokirjojakin voisin ostaa ja pitää.

Kirjakokoelmani lasketaan yhä kahden käden sormilla. Kohtuuttoman suuri osa siitä on Jari Tervon tuotantoa. Ylpein olen Kjell Westön Finlandia-voittajasta Missä kuljimme kerran, jossa on hienot kannet. Osa omien kirjojen viehätyksestä on juuri siinä, että ne näyttävät hyvältä. Toinen funktio lienee se, että voi palata mielenkiintoisiin tai koskettaviin kohtiin myöhemmin. Sitaatteja saattaa tarvita korttitervehdyksiin tai johonkin.

Viikonlopun taidehankinta oli Asan parin vuoden takainen levy Terveisiä kaaoksesta. Nautin säestetystä sanataiteesta aamulla bussissa ja huomasin, kuinka taiteilija on jalostanut ideoita levyltä toiselle. Uusin ostos on ehdottomasti hyvä, vaikka edustaakin piirun verran perinteisempää suomiräppiä kuin Loppuasukas. (Mukavaa, että suomiriimin yhteydessä voi puhua jo perinteistä.)

Ai niin, viikonloppuna parvekkeeltamme avautui surrealistinen näky. Ouluntien toisella puolella omakotitalon pihassa liehui USA:n lippu. Kännykällä ei saanut kunnon kuvaa, mutta pikkukuvasta (vasempi) erottaa ehkä jotain punaista. Enpä ole tainnut salossa liehuvaa tähtilippua nähdäkään.

Kerrotaan, että Miio seisoo jo ilman tukea. Milkan mukaan ainakin viisi sekuntia on mennyt yhtä mittaan pelkin jaloin. Isille tätä taitoa ei ole esitelty. Näin kuitenkin, kuinka poika nousi sohvalle. Senkin todisti ensin äitinsä; minun piti nostaa Nikonpoika takaisin lattialle, että näyttäisi minullekin temppunsa. Kauan se siinä ähräsi, mutta ei antanut periksi. Herkisti katsoa.

Poika on osallistunut myös remonttiin repimällä tapetteja seinistä. Vaarana tietysti on, että pienissä silmissä kaikki tapetit näyttävät nyt poistamisen arvoisilta. Siellä se kiersi tapetoitua makuuhuonetta ja taputteli seiniä käsillään. Etsi varmaan repaleen kulmaa, josta nykäistä.

Pari viikonloppua on osoittanut, ettei minua kannata päästää valitsemaan elokuvaa porukalla katsottavaksi - ei ainakaan Milkan ja tämän pikkuveljen kanssa. Ensin toinen nukahti, kun Robin Williams valittiin Tom Dobbsina USA:n presidentiksi elokuvassa <Man of the Year>. Toissapäivänä tylsäksi haukuttiin erittäin mielenkiintoinen <Death of a President>, jossa tapetaan George W. Bush. Valitseminen on oikeastaan vaikeaakin, joten jätän sen mielelläni muille. Ehkä alan katsoa kaikki hyvät leffat yksin.

1. 2.

3. 4.

5. 6. 

1-3. Pikkukaupungin pihat eivät ole mitään yksityisaluetta. Naapurit juttelevat aitamme yli toisilleen, ja haukkuvaa koiraa saa tulla hiljentämään, kuka haluaa. Kaikki vakuuttavat kuitenkin hyväntahtoisuuttaan ja sitä, ettei mikään haittaa. Ovat vain hiljaa kateellisia suuresta pihastamme.

Piha puolestaan kiinnostaa monia, jotka eivät malttaisi jättää möyrimistä meidän huoleksemme. Riittää kai tuosta muillekin harrastettavaa. Meille on riittänyt siisti sisätyö eli ainainen tapetin repiminen, maalaaminen sekä pikku nikkarointi, johon allekirjoittaneenkin päättelykyky riittää. Irrotin muun muassa rikkinäistä astianpesukonetta, kun tajusin leikkaavani puukolla sähköjohtoa.

4. Raahen Pikkulahti oli eilen erityisen kaunis. En ollut ennen kulkenut pyöreiden puiden reunustamaa pyörätietä. Aurinko paistoi, taivas teki lahdesta sinisen, puutalot näkyivät rannoilla eikä liikennettä ollut kohinaksi asti. Synkätkin ajatukset tuntuivat käsitettävän kokoisilta.

5. Uutta ilmaisjakelulehteä, <Kuuluisaa>, tekevät kuuluisat ihmiset. Jos muissa lehdissä käytetäänkin paljon aikaa ja aivokapasiteettia ”hyvän ja eettisen” journalismin eteen, tämän julkaisun sivuilla mainoksia on vaikea erottaa toimitetuista jutuista. Rehellisyyttä tavallaan tuokin. Jännää on se, etten ole koskaan kuullutkaan Kuuluisan päätoimittajasta enkä nytkään muista tämän nimeä.

6. Viime talvena (2006–2007) osallistuin rokotetutkimukseen. Motiivina oli tieteen edistämisen lisäksi ilmaisen influenssarokotteen saaminen talven tauteja vastaan. Sain nyt viikolla kirjeen, jossa kiitettiin osallistumisesta ja kerrottiin ylimalkaiset tutkimustulokset. Lisäksi kerrottiin minun olleen sen kolmasosan joukossa, joka sai lumerokotteen. Tauti pysyi loitolla siis silkalla uskomushoidolla.

Vaalikampanjoiden rahoittamisesta ei ole kirjoitettu vielä tarpeeksi. Tämän jälkeen on.

Viime päivien uutisten myötä olen menettänyt viimeisenkin ymmärrykseni aiheesta. Media on ottanut taas uudenlaisen roolin tehden uutisia itsestään. Olivat odottaneet pääministeriltä tietynlaisia kommentteja lentokentällä, mutta tämä oli jättänyt kommentoimatta. Lehteen saatiin dramaattinen kuva jonkun käden takaa. Hesari yritti päästä katsomaan ministerin myymiä tauluja ja nosti loukkaantuneen äläkän, kun ei päässyt. Puoluesihteerikin pakoilee mediaa kotonaan, vaikka medialla olisi täysi oikeus päättää hänen työssäkäynnistään ja ajankäytöstään.

Onpa tämän sanominen kuinka turhaa tahansa, media käyttää valtaansa jatkuvasti väärin. Edellä kuvaillut tilanteet ovat tiedotusvälineiden myynninedistämistä, lukijoita houkuttelevia ristiriitoja. Media antaa näille asioille nimet. Välttely, salailu, pakoilu, korruptio ja valehtelu ovat termejä, joista tulee paljon käytettyinä tosia.

Eräs ajattelija totesi Vaasan-matkallamme, että media on pystyttänyt näytelmän, jossa poliitikot näyttelevät. Oletuksena on, että todellinen persoona pyrkii roolihahmon läpi, vuorosanat sekoittuvat ja näyttelijäsuoritus epäonnistuu. Useammassakin lehdessä kerrottiin esimerkiksi, mitä Timo Kallin olisi pitänyt sanoa, ettei vaalirahoitusilmoituksen laiminlyönnistä olisi noussut samaa kohua. Lausuman sisältö oli toissijainen asia. Toisaalla eri toimijoille esitetään kysymyksiä, joilla saadaan ristiriitaisia vastauksia, ja voidaan kysyä, kuka valehtelee. Olettamuksilla, tiedoilla ja käsityksillä on kaikilla sama arvo. "En tiedä" on tietysti väärä vastaus.

(Tuleehan tuota itsekin päätoimittajana odotettua opiskelijakunnan toimijoilta tietynlaisia haastatteluvastauksia ja ajateltua, että "nyt kyllä vastasit väärin". Toimitusvaiheessa pitää välttää itse rakentelemasta ristiriitoja ja kohuotsikoita asioista, joissa ei ole ristiriitoja tai kohua. Opiskelijamediat ovat täynnään niitä, jotka eivät vältä.)

Verkostoituvassa maailmassa ihmetellään vielä, kuinka samat ihmiset ovat aktiivisia julkisen elämän monilla puolilla. Politiikassa toimivien ryhmien ja liike-elämän väliset henkilösuhteet ja rahaliikenteet ovat hirveän salamyhkäisiä ja epäilemättä moraalittomia kytköksiä. Eihän tämä tietenkään ole vain median hurskastelua vaan raha on hyvä sekoittamaan mitkä tahansa asiat.

Vaalirahoituskohu on kiusallinen niin rahoittajille kuin rahoitetuillekin. Toisinkin olisi voitu toimia - niin rahoitusilmoituksissa, rahoituksen vastaanottamisessa kuin rahoitusuutisoinnissakin. Enemmän asiasta kiinnostuneet voivat seurata tapahtumia vaikkapa <Lehden> sivuilta.

Opiskelijakunnan hallintosäännöstä poistui eilen maininta työsuhteiden määräaikaisuuksista. Halukkaat saavat siis toistaiseksi voimassa olevat sopimukset. Ilmoitin äsken esimiehelleni olevani yksi näistä.

Nykyinen sopimus olisi katkolla vuodenvaihteessa, jolloin päätettäisiin mahdollisesta optiovuodesta. Virallisen selityksen mukaan helpotan kaikkien töitä valitsemalla vakinaistamisen ja jatkamalla valintani turvin päätoimittajana enintään ensi kevääseen saakka. Tämän lisäksi en halua altistaa jatkoa työnantajan arvioitavaksi joulukuussa. Hallituksen ja edustajiston asiaa koskevat keskustelut eivät ole oikein vakuuttaneet kustantajan sitoutumisesta strategian mukaiseen lehden riippumattomuuteen. Toukokuisessa edustajistossa on oltu sitäkin mieltä, että päätoimittajan toimi perustuu luottamukseen. Oikeastihan riippumaton lehti päätoimittajineen on journalistisesta toiminnastaan vastuussa vain lukijoilleen. Epärehellinen tai epäeettinen toiminta on tietysti asia erikseen. Väärin toimivasta päätoimittajasta eroon pääseminen ei ole yleensä ongelma.

Opiskelijajärjestöjen vakinaiset työsuhteet ovat ongelmallisia. Palkkatyö opiskelijakunnassa ei ole muuttanut mielipidettäni, jonka mukaan järjestön toiminnan luonteen pitäisi riittää määräaikaisuuksien perusteeksi. Tietysti on perusteluja ja perusteluja: toiset esitetään työtuomioistuimessa, toiset käyvät järkeen. SAMOK perusteli määräaikaisuuksia häviämässään jutussa pääasiassa sillä, että vuosia opiskelijajärjestössä työskentelevä menettää uskottavuutensa opiskelijoiden edunvalvojana ja edustajana. Minulle tärkeämpi perustelu on pitkään toimissaan olleiden vaikutusvallan kasvu vuosittain vaihtuvien luottamushenkilöiden rinnalla. Aiheesta keskustellaan usein esimerkiksi kuntaympyröissä, joissa "virkamiehillä on liikaa valtaa" (lainaus joka toiselta kuntapäättäjältä).

Nykyään lähes aina päätoimittajan toimeni jatkumisesta keskusteltaessa väläytellään lehden lakkauttamista tämän vuoden jälkeen. Jos päätös pitäisi tehdä nyt ja olisi pakko unohtaa omat ammatilliset kunnianhimot, olisin todennäköisesti lakkauttamisen kannalla. Onneksi on minun ja toimitukseni käsissä tehdä syksyn ensimmäisestä numerosta lähtien niin hyvää opiskelijalehteä, että Osakolaisella on paikkansa opiskelijamaailmassa. Ilmoitusmyyjä on tehnyt jo oman osansa kauppaamalla mainoksia pitkälle syksyyn heikommin menneen kevään jälkeen. Onneksi lehden taloudellinen tappio on kirjattu opiskelijakunnan budjettiin. On vähän varaa hävitäkin.