Olikohan turha reissu Rovaniemelle tänään? Lapin yliopiston <yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan> otetaan vain 16 hallintotieteen opiskelijaa. Valintakokeessa oli vähintään kymmenkertainen määrä osallistujia. Pisterajat nousevat varmaankin viime vuodesta, jolloin sisäänotto oli 20 päätä ja valintakokeessa 99 osallistujaa. Lyhyellä matematiikalla mahdollisuuteni tänä vuonna ovat puolet viimevuotisista. Jos siis silloin olisin keksinyt hakea.

Valintakoe oli aineistokoe, johon valmistauduttiin lukemalla lyhyt tekstinpätkä tiedekunnan verkkosivuilta. Omat vastaukset tuntuivat pinnallisilta ja lyhyiltä. En tiennyt, missä määrin oheismateriaaleja pitäisi käyttää. Toki olen lukenut viisi vuotta yhteiskuntatieteen, liiketalouden ja hallinnon alalla ammattikorkeakoulututkintoon, joten minulla saattaa olla tiettyä etua juuri lakkinsa saaneisiin ylioppilaisiin nähden. Lisäksi olen töissä kunnallisessa organisaatiossa, joista hallintotieteissä paljon puhutaan. Silti. Mieli ei ollut hyvä kokeen jälkeen.

Pizza ja elokuva lohduttavat. Ja isä oli laminoinut toisenkin makuuhuoneen.

Yhdessä huoneessa on laminaatti ja seinät ruvella. Vanha tapetti irtoaa toisista seinistä huonommin kuin toisista. Muuta syytä en keksi sille, että sain pienen seinänpalasen siivottua samassa ajassa kuin Milka kolminkertaisen alueen.

Kun puhutaan meidän remontista, tarkoitetaan muitakin kuin minua ja kanssani asuvia M-alkuisia. Miion pappa eli minun isä on viettänyt talolla enemmän työaikaa kuin isäntä itse. Ainakin isän ajankäyttö on ollut tehokkaampaa. Mikäs siinä, jos tykkää remontoida. Onpahan tarjolla osaava mutta ilmainen remontoija, joka matkustaa 80 kilometriä päästäkseen puurtamaan. Nyt kun katsoo tarkasti, niin seuraavalla kerralla ei tarvitse olla apua vaillakaan - ennen kuin saha lipsahtaa tai huomaa rakentaneensa oven tyhjyyteen.

Talossa ei ole kunnon kuistia tai terassia, mikä asettaa haasteita ulkoilmasta nauttimiselle. Ulko-ovi aukeaa pihatielle ja naapurin ovea päin, ja varsinainen piha on nurkan takana. Suunnittelimmekin oleskelupaikkaa aitan kuistilla. Myöhemmin voisi rakentaa grillikatoksen tai vastaavan pihan perälle. Ensin taidamme kaivaa ylös koko pihan ja pudotella pensaat ja istutukset uuteen järjestykseen. Vielä ei oikein tiedä, mihin tarttua, sillä kädensijoja on tarjolla joka puolella. Jätin voikukantappajan hankkimisenkin suosiolla ensi kesään, jotta kokonaiskäsitys seuraavasta Vuoden piha -voittajasta ehtii muotoutua. Kuinkahan tuomaristo arvostaisi asvalttia ja betonilaattaa?

Miio konttailee sujuvasti perässä niin sisällä kuin ulkonakin. Poika tykkää jo kaikista, jotka tykkäävät hänestä. On kiva kuunnella kikatusta ja käkätystä, joka kuuluu vaikkapa enon tai mummun sylistä. Ja matkia se osaa myös; jostain opitun päänpyörityksen lisäksi olemme opettaneet pojalle nyökytyksen erityisesti musiikin tahtiin. Kokovartalotanssi alkaa ihan itsestään, kun radiosta kuuluu mukava rytmi. Myös ihmisäänin tuotettu musiikki menee Miion jalan alle nopeasti.

Sellaisen asian olen huomannut, että poika nauraa usein kaikkein tietäväisimmän oloisena, kun isiltä lipsahtaa aikuisten korville suunnattu juttu. Mitähän kaikkea se jo yksivuotiaana - eli huomenna - tietääkään?

Maailman kaukaisimpaan nurkkaan pystytetty Pori jäi taakse ja yritän mutkitella kotiin. Raaheen pääsen vasta huomenna töiden jälkeen, sillä kesäksi aikaistetut linja-autovuorot eivät mene yksiin juna-aikataulujen kanssa vaan joudun jäämään Ouluun yöksi. Seuraava bussi Porista suoraan Raaheen olisi mennyt vasta yöllä.

<AIPA-päiviksi> lyhennetty tapahtuma oli antoisa (kuvassa iltatilaisuuden esiintyjät Ressu Redford ja Jussi Rainio). Kollegoihin tutustuminen tuki oman työidentiteetin kehittymistä ja ammatillisesti poikkeuksellisen kiinnostava ohjelma herätteli pohtimaan asiantuntijaosaamista ja luovuutta. ”Poikkeuksellisen kiinnostava” oli poikkeuksellinen ehkä siksi, että opiskelija-aktiivina sitä päätyi yleensä kaikenlaisiin pönötystapahtumiin, joiden yleispätevä ja korkeakoulupolitiikan kyllästämä ohjelma ei juuri arkityötä koskettanut (toki silloin vähän enemmän kuin nyt).

Aasinsiltamaisesti mainitut identiteetti ja luovuus olivat eilispäivän pääalustusten aiheita. Niistä tekee mieli kirjoittaa myöhemmin.

Tämänpäiväisistä luennoista jäi päällimmäisenä mieleen joukko ajatuksia oman osaamisen hyödyntämisestä avoimen ammattikorkeakoulun toiminnan kehittämisessä. Tähän saakka olen pitänyt vahvuutenani AMK-järjestelmän tuntemusta, pitkää kokemusta ammattikorkeakoulussa vaikuttamisesta sekä koulutuksen ja oheistoimintojen tuottamaa prosessi- ja laatuymmärrystä. Avoimen ammattikorkeakoulun ymmärtäminen liiketoimintana antaa kuitenkin mahdollisuuden soveltaa muitakin puolia liiketalouden koulutuksestani. Muutama juttu muhii jo mielessä, lähinnä sisäiseen ja ulkoiseen markkinointiin liittyen.

Aikuiskoulutusihmisten joukossa oli mukava tuntea, että avointakin arvostetaan. ”Opetusministeriön hankerahalla pyörivä projektitoiminta” kärsii arvostusvajetta eri syistä johtuen muuallakin, mutta omien joukossa omaa työtä arvostetaan. Itseluottamusta joutuu keräämään tietoisesti siitäkin syystä, että avoimeen liittyy samoja jarruttavia ja turhauttavia hokemia kuin moneen muuhunkin asiaan ammattikorkeakoulussamme. Sitä ja tätä ei voi tehdä, koska yksiköt ovat niin itsenäisiä, alat hirveän erilaisia ja niiden ihmiset jopa eri rotuja. Vaikka tämän löyhästi tosiasiaan perustuvan väittämän vuoksi muista ammattikorkeakouluista ei voi kopioida toimintamalleja suoraan meille, niihin liittyviä periaatteita tai yksityiskohtia voi soveltaa meidänkin toiminnassamme.

Taidan varoa liikaa sitä, että näyttäisin sinisilmäiseltä; varon uuden työntekijän epäonnistumista. Jos onnistuisin säilyttämään vielä hetken edes ripauksen uuden työntekijän ”tyhmiä” kysyvästä uteliaisuudesta, voisin ehkä ravistella joitain käsityksiä ja uskomuksia, jotka ympäristössäni vallitsevat. On tosin vaikeaa olla uusi työntekijä, kun on istunut samoissa neuvotteluhuoneissa jo yli kolme vuotta.

Kuinkahan nurinkurista sekin on, että entinen opiskelija-aktiivi koordinoi maksullista koulutusta ammattikorkeakoulussa ja miettii liiketoiminnan sotkemista sen toimintatapoihin? Ja olenko nyt aikuinen, kun teen työkseni aikuiskoulutusta?

Blogikierrokseeni kuuluvat yhden entisen ja yhden nykyisen ulkoministerin verkkopäiväkirjat. <Erkki Tuomiojan> sivusto päivittyy verkkaista viikkovauhtia, mutta jokainen julkaisu onkin varma hitti. Sanankäyttö ei ole kummoista eikä säilällä läiskitä erityisen terävästi, joten voi vain ihmetellä, miksi blogimerkintä toisensa jälkeen päätyy valtalehtien verkkoversioihin jo saman päivän aikana. Kirjoittajan nimi, uutisköyhyys vai ihanko oikea kiinnostus toimituksia tähän ajaa?

<Pääministerin> harvakseltaan ilmestyvät merkinnät ovat lähes yhtä varmaa uutisainesta. Sehän on kansalaisjournalismia parhaimmillaan, kun kaverit pääsevät kirjoittamaan omat uutisensa.

<Alexander Stubb> kirjoittaa tiuhaan ja on muutenkin laatinut kattavan sivuston MEP-aikoinaan. Tosin etenkin ministeriyden alkumetreillä kirjoittelu oli lähinnä been-there-done-that-tyyppistä listaamista tarpeellisella name droppingilla höystettynä (hänestä puhuttaessa englanninkielisten ilmausten käyttö ei tunnu häiritsevän lainkaan). Nyt kirjoituksissa on jo asiaakin ja kirjoittajan persoonallisuus alkaa näkyä small talkin seasta.

Nykyisen ulkoministerin blogista ei silti tehdä uutisia. Ja kummallistahan se olisikin, jos otsikot kertoisivat päivittäin, ketä Stubb pitää mahtavana tyyppinä ja rautaisena ammattilaisena. Ote on välillä hyvin päiväkirjamainen eikä sisällössä ole vielä juurikaan sellaista relevanttia, mitä politiikan toimittajat eivät saisi ulkoministeriön normaalitiedotteista tai ministerin julkisista esiintymisistä.

Ulkoministeri kirjoittaa yleensä lentokoneessa. Valtaosa tästä tekstistä syntyi öisessä linja-autossa matkalla Poriin. Heräsin sattumalta oikeaan aikaan – onneksi bussi seisahtaa asemalla hyvän tovin. Ryntäsin ulos, kun kuulin lähellä istuvan äidin rauhoittelevan lapsiaan, että ”me pysähdytään vähän aika tässä Porissa”.

Stubbmaisesti täytyy vielä todeta, kuinka mahtava henkilökunta Porin Hotelli Vaakunassa on. Olen varsinainen asiakas vasta illasta lähtien, mutta sain jo käyttää saunatiloja vaatteiden vaihtoon ja siistiytymiseen.

Vastaus piha-aitan ikäkysymykseen saattaa olla aivan silmien edessä, kun nostaa katseen aitan takaseinän ikkunasta ylöspäin. Lukeeko tuossa ”1825” tai ”1826”?

Lattia on uusi, joten sen alla on tuskin mitään kaksisataavuotista. Tai ehkä talon vanhan osan kivijalkaan (jonka pitäisi olla talon hirsien tavoin alkuperäismateriaalia) on upotettu lieriö ja sen sisällä rakentajien tervehdys myöhempien aikojen pyyhältäjille. En tiennyt, että tätä tehdään, ennen kuin luin HYY-yhtymän sivuilta, mitä kolmannen ylioppilastalon kivijalkaan on jätetty <(PDF)>.

Maali- ja tapettiasiat ratkesivat, ja huomenna joku tienaa kuukauden palkkansa Raahen Värisilmässä. Sitten voinkin karata kolmeksi päiväksi Poriin avoimen AMK:n verkostokokoukseen ja <aikuiskoulutusaiheisille neuvottelupäiville>. Ennen sitä päätämme kuitenkin esityksemme Vaasan ammattikorkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmän auditoinnin lopputuloksesta. Lounastamme auditointiryhmän kanssa huomenna kuulemma Suomen ainoassa <korealaisessa ravintolassa>.

Kulttuuriyhdistyksen elokuvakerho kokoontui ensi kerran ja katsoi ranskalaisen elokuvan <Perhonen lasikuvussa>. Suosittelen kaikille tunteiden ystäville. Tarina halvaantuneesta on koskettava, avarruttava ja vielä kerran koskettava.