Oman lapsen myötä suhtautuminen muiden lapsiin on muuttunut, ei vielä ihan kauheasti mutta kuitenkin. Olen aina ollu niitä, jotka häpeävät kuollakseen julkisella paikalla huomiotaherättävästi käyttäytyviä ihmisiä. Koskaan en ole jäänyt linja-autosta aiemmin pois, mutta usein olen sitä harkinnut, kun äänekkääät lapset tekevät matkustamisesta tulista piinan paikkaa. Tämä piirteeni ei ole muuttunut isäksi tulemisen myötä. Minä siedän huonosti käyttäytyviä lapsia vasta sitten, kun ne ovat omia. Jos sittenkään.

Toinen asia ovatkin sitten lapsen kuolemasta kertovat uutiset, joita en pysty enää lukemaan. Kun sellainen otsikko näkyy verkko- tai paperilehden sivulla, kääntelen ja rullailen äkkiä eteenpäin. Usein vahinko on kuitenkin jo tapahtunut ja otsikko jää päähän pyörimään, kuten tänään kerrottu hukkumistapaus, jossa kärryt vierivät veteen nukkuva vauva mukanaan. Niissä uutisissa on aina minun Miio, joka hyppäsi eilen syöttötuolista.

Linja-autoihin palatakseni, pikkulapset eivät suinkaan ole ainoa ahdistava matkustajaryhmä. Eilen kotimatkan aluksi selvittelin kiireissäni tärisevin käsin Walkmanin kuulokkeita, jotta pääsisin nopeasti pakoon ärsyttävillä äänillään idioottimaisuuksia puhuvaa teinityttökaksikkoa. Nykyteknologiasta on apua moneen vaivaan.

Syksyn ensimmäinen Osakolainen valmistuu hyvää vauhtia. Viime viikolla haastattelin Oulun Kärppien uutta valmentajaa. Harjoitushallissa oli kylmä, mutta t-paitainen urhea kuvaaja räpsi joukkueen harjoituksista kuvia noin puolen tunnin ajan ennen kuin pääsimme asiaan. Jalustalla pitkän putken kanssa seisova kamera aiheutti ensin tietysti vakoiluepäilyn.

Siinä missä kuvaajalla oli mukana kaksi objektiivia, jalusta ja varjo, minä pärjäsin hyvin Sony Ericssonillani (kuva kähvelletty ilmaiseen mainostukseen <yhtiön sivulta>). Kokeilin äänitystä tällä vehkeellä nyt ensimmäistä kertaa ja hyvin tuntuu kuuluvan. Puhelimen mukana tulleelta levyltä löytyy oikea ohjelmakin tallenteen kuuntelemiseen.

Pöytäkoneet, automaatit ja muut sellaiset tuntuvat joskus isoilta ja vaikeilta vastustajilta, joihin on vaikea päästä käsiksi. Puhelimen lisäominaisuuksien (äänitys, Walkman, radio, kamera) hyödyntäminen ja kannettavan tietokoneen käyttö ovat tehneet nykytekniikasta vielä arkipäiväisempää. Sitä on tavallaan selättänyt tekniikan vaikka illuusiohan se todellisuudessa on. Selvä se, kummalla meistä menee sormi suuhun, kun tosipaikka tulee.

Päätoimittaminen ja yleinen kiinnostus journalismiin varmaan aiheuttivat sekaannuksen, kun minua luultiin medianomiksi (AMK). Ehkä se oli kohteliaisuus, olimmehan juuri keskustelleet mihin tahansa työpaikkailmoitukseen liitettävästä "voit olla myös tradenomi" -lauseen.

Mätäkuu on meneillään, mutta mielenkiintoisimman mediahuomion tein laatujulkaisu Helsingin Sanomien uutisista. Martina Aitolehti ja Esko Eerikäinen olivat menossa naimisiin, päättivät yksipuolisesti erota, palasivat yhteen ja matkasivat Kolumbiaan. Oikeaoppisesti seurattu uutisaihe jatkui vielä toisen lehden referoimisella eron syistä.

Merkityksettömän "viihdejournalismin" rantautuminen Hesarin sivuille ei sinänsä ole yllätys, mutta jännän havainnon tein ainakin kahdesta aihetta käsitelleestä uutisesta. Ensin Eerikäisen kommentti erosta oli napattu miehen Facebook-profiilista. Yhteenpalaamisen jälkeen lehti päätteli pariskunnan olevan Kolumbiassa - jälleen Facebook-profiilien perusteella. Asioista tulee tosia (ja tärkeitä?), kun ne kirjoitetaan internetiin. Ja syytettäisiinköhän näitä julkisuuden henkilöitä valehtelusta, jos status jäisi päivittämättä vaikka kahdeksi viikoksi Kolumbian-matkan jälkeen?

Raahen Rantajatsit järjestettiin 20. kertaa ja minulle kokemus oli ensimmäinen. Eilen vietimme illan Fantissa bändejä kuunnellen ja tänään kävelimme samaan paikkaan vielä lastenkonserttiin. Milka ja Miio kuuntelivat eilisen ilmaiskonsertinkin Härkätorilla. Kuvia tapahtumista voi katsella vaikka <Villen> blogista ja sen linkeistä. Vilahtapaa siellä meidänkin poika yhdessä kuvassa.

Ehdottomasti paras kokemus oli ei-niin-jatsahtava <22-Pistepirkko>. Etsimme jälleen YouTube’ista maistiaiset ja osasimme siksi odottaa ainakin yhtä tuttua hittibiisiä. Tulihan se Birdie sieltä, kun tarpeeksi odotettiin. Ilmeisesti kappale ei ole bändin sedilläkään vielä aivan puhkikulunut, sillä se taukosi hetkeksi laulajan kuivaillessa kyyneleitään ja kerätessä itseään.

Täytyy myöntää, että lastenkonsertin <Jahnukaiset> soittavat sellaista jatsia, josta minäkin saan eniten irti. Vaikka <David Murray Black Saint Quartetin> keikka oli myös hienoa nähtävää ja kuultavaa, parhaiten siitä jäivät mieleen rumpalin polveen ja basistin nilkkaan asti yltävät rastat.

Rantajatsit ovat parasta Raahea. Toivottavasti kotikutoisuuden tuntu ei häviä, kun uudet vetäjät tarttuvat vaunuihin.

Kahvitauolla yli kolmekymppiset työkaverit hehkuttivat huomenna Qstockissa esiintyvää <Sturm und Drangia>. Nimi on tuttu mutta yhtään biisiä en muistanut kuulleeni. Kaivoin kaapista kuulokkeet ja etsin bändin YouTube’ista. (Kuva on pöllitty yhtyeen verkkosivuilta ja leikelty itse.)

Löytyihän sieltä montakin tuttua laulua. Indianin klassista (ei viittaa musiikkityyliin) melodiaa ja tuoreenkuuloista laulajaa olen ihmetellyt radion ääressä. Bändin nimi on tietenkin johtanut harhaan luulemaan, että yhtye on saksalainen ja siksi laulajassakin on ollut helppo kuulla saksalaisuutta. Lisäksi Rising Son tuo monessa kohdassa mieleen Scorpionsin ja erityisesti Rock You Like a Hurricanen, jonka kertosäettä odotan joka kerta kappaleen kuullessani.

Koska muilta kuulostaminen ei ole kovin omaperäistä, en ole hirveästi innostunut bändistä aiemmin. Myös laulajan luuleminen aivan ensimmäisellä kuulemalla Ari Koivuseksi verotti tykkäämismahdollisuuksia aika tavalla. Kahvipöytäkeskustelussa mainittiin kuitenkin ainakin neljä kertaa, että kaverit ovat 15-vuotiaita, joten suosion takana lienee aimo annos ikätasoitusta. Ensin luulin tuomitsevani epäreilusti, mutta täytyy myöntää, että huomasin pitäväni kappaleista enemmän, kun näin lapsenkasvoiset pojat niitä esittämässä. (Lapsethan ovat söpöjä, jotta aikuisissa heräisi halu pitää niistä huolta. Söpöys katoaa samaa vauhtia oman selviytymiskyvyn kasvamisen kanssa.)

Työkaverien mielestä laulajan englanti viittaa ulkomaille. Ihan tavallista suomi-englantiahan se on. Pieni panostaminen lausumiseen tuottaa ihmeen hyvää tulosta. Poikien nimistä päätellen kotonakin on ehkä puhuttu (puhutaan) kielillä.

Kesän festariannos nautitaan tänään, kun menemme kuuntelemaan 22-Pistepirkkoa. <Rantajatsien> muita perjantai-illan esiintyjiä ovat ARt sekä David Murray Black Saint Quartet.

Urheileva maailma huokaisi helpotuksesta, kun <Hiihtoliitto tuomitsi vastuuttoman liikennekäyttäytymisen>. Vähän aikaa ehdittiin jo luulla, että liiton sedät itse Ollin Harria väkisin juottivat ja pakottivat kuskiksi, kun tämä sitten ajoi ylinopeutta tutkaan ja puhalsi kielletyt promillet. Maailman kirjat asettuivat riviin ja järjestykseen.

Olen ennenkin <ihmetellyt>, kuinka huonosti urheilijoiden edunvalvontaa oikein hoidetaan. Harvassa työpaikassa rikostuomio on potkujen peruste, varsinkaan rattijuopumuksen kaltainen rikkomus. Silti jääkiekkoilijat, koripalloilijat ja mäkihyppäilijät saavat pelätä sakottajan lisäksi työnantajansa, lajiliittonsa tai liigansa sanktioita, kun töppi tapahtuu.

Mitä jos sama tapahtuisi minulle? Maanantaina töihin tullessa pomo vinkkaisi johtoryhmän puhutteluun ja varoitus olisi viimeinen ennen potkuja, vaikka tapahtunut ei vaikuttaisi työn hoitamiseen mitenkään. Iltapäivällä sähköpostiin kolahtaisi ammattiliiton haukut ja seuraavana päivänä vielä Opetusministeriö ja vaikkapa rehtorien neuvosto sanoutuisivat irti kaikesta huonosta käytöksestäni.

Kun tiedotusvälineet keittävät näitä soppia, pontimena on tietysti moralisoinnin myyntiä edistävä vaikutus. Mutta kun todellinen elämä hyppää kelkkaan mukaan liittoineen ja työnantajineen, tavallinen kriitikko on ihmeissään.

Ehkä tässäkin on kyse myynnin edistämisestä. Urheilulajeja harrastetaan tasosta riippumatta valtionavustusten ja sponsoritulojen varassa. Tukieurot katoavat, kun sponsorointi muuttuu kohujen myötä taustajoukoille rasitteeksi. Ja kun puhdas urheilu on vedetty kölin alta jo monta kertaa, liittojen on pakko sanoutua kategorisesti irti kaikesta väärästä ja pahasta. (Doping-myrskyn silmässä sinnittelevältä Hiihtoliitolta tullee seuraavaksi anteeksipyyntö holokaustin ja katolisten pedofiilipappien uhreille.)

Tällaiset tapaukset vahvistavat käsitystäni huippu-urheilun todellisesta luonteesta. Palloilijat, työntäjät, hyppääjät ja muut sponsoriensa mannekiinit ovat ennen kaikkea markkinointialalla. Sanomalehden urheilusivut voisi yhdistää paitsi kulttuuriosioon, myös taloussivuihin. Eikä siinä edes ole mitään kummallista tai tuomittavaa.

Vettä valuttavat pilvet ja ei-helle herättävät kahvipöydissä vanhojen hyvien aikojen muisteloja. Jos suoraan ei taaksepäin katsotakaan, "tällaisiako nämä kesät jatkossa sitten ovat" -huokailut antavat ymmärtää, että ennen oli paremmin.

Minulla ei ole säähän liittyviä kesämuistoja eikä siksi odotuksiakaan. Juhannuksen tienoilla alkaa ukkoskausi ja sehän on hienoa aikaa, kun luonto näyttää voimiaan. Mutta siinäpä se.

Mistä ne vanhat hyvät hellekesät oikein syntyvät? Muistelevatko ihmiset jotain lapsuuden suvia? Muistan minäkin, että kesät tuntuivat pidemmiltä, kun ajantaju oli erilainen ja joutilas kesäloma 2,5-kuukautinen. Työssäkäyvänä ja lomien lyhetessä sitä tietysti toivoisi, että kesän parhaat säät ja hetket keskittyisivät niille.

Ilmasto muuttuu ja vuodenajat sen mukana, mutta entisaikojen parempien kesien haikailu on säästä puhumisen ärsyttävimpiä muotoja - yhdistäähän se tyhjänpäiväisyyden mitäänsanomattomuuteen. Ne keskustelut eivät koskaan johda edes sen pohtimiseen, miten tähän kurjuuteen voisi vaikuttaa itse. Säästä siirrytäänkin sujuvasti kertomaan ulkomaanmatkoista ja vertailemaan autoja.

Kuuntelimme kolmensadan muun kanssa <Kauko Röyhkää> perjantaina <Ruiskuhuoneella>. Ilta ei ollut ensimmäinen kahdenkeskinen isänä ja äitinä mutta yön saimme nukkua kaksin ensimmäistä kertaa sitten viime kesän. Röyhkän konsertti oli lyhyt ja biisit hienoja. Tunnistin kolme kappaletta: Laura, jonka kuuntelimme maistiaiksi YouTube’ista, Talo meren rannalla, jonka Loiri laulaa Inarillaan, sekä Paska kaupunki, joka nyt vain on muuten tuttu.

Sitä oppii aika nopeasti tunnistamaan raahelaiset kulttuuritapahtumakävijät ja ihmiset yleensä. Kohta mekin tunnetaan kaikki. Keikalla näkyi monta paikallislehdistä ja aiemmista tapahtumista tuttua naamaa. Sitten on lisäksi kauppojen kassat ja muut asiakaspalvelijat. Yhdenkin naisen kohdalla mietin, että miksi tämä kaljaa hanasta laskeva henkilö on niin kauhean tuttu. Lopulta tajusin, että hän laskee kaljaa siinä samassa paikassa, missä oltiin. Konserttiympäristö vain teki kaikesta niin erilaista.

Latasin pitkästä aikaa puhelimeen Asan vanhan levyn, Leijonaa metsästän. Kahden uudemman levyn kuuntelu on ilmeisesti opettanut minut tavoille, sillä kokemus oli aivan uudenlainen, vaikka olen kuunnellut levyn ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Aiemmin etsin Asan musiikista sitä perinteistä suomiräppiä, joka aikanaan johdatti koko lajin pariin. Onneksi sitä löytyy näiltä levyiltä aika vähän.

Oli sellainen pitkästä aikaa -päivä eilen. Ostin <Velin>. Minun mielestä se taipuu noin, koska se on nimi.

Jotkut sanovat, että suosikkilehteni Image esittelee elämäntyyliä, joka ei ole totta - tai ei voisi ainakaan olla totta Raahessa asuvalle perheenisälle. Olen eri mieltä. Minä löydän Imagesta itseni. Tunnistan kyllä, milloin lehti kirjoittaa joidenkin muiden elämästä. Imagessa ihmiset ovat loppujen lopuksi aika tavallisia.

Velissä asia on toisin. Mikään ei ole tavallista. Veli kuvaa elämää, jota halutaan elää, mutta jota ei todellisuudessa taida elää kukaan. Siksi lehden lukeminen aina joskus on virkistävää. Haaveethan tekevät elämästä elämisen arvoista. Ja vaikka Veli-lehti ei kokonaisuudessaan edusta minun haavemaailmaani, on se silti tarpeellista pakoa todellisuudesta.

Sitä paitsi, Velistä on kopioitu Osakolaiseen enemmän ideoita kuin Imagesta.

Lomaltapaluuraha on historiaa mutta palkkapäivä on tänään. Hyvä päivä palata töihin. Kai.

Tutustuin raahelaiseen sairaalakulttuuriin parin päivän ajan. Kuume tuli taas kurkkukivun kanssa ja tulehdusarvot kiehuivat. Mitään ratkaisevaa ei ilmennyt, vaikka oli rumat vaatteet päällä. Sainpahan kuitenkin kolmen eri vuorossa olleen lääkärin kulmien kurtistelut ja lääkekuurin. Nielurisat ehkä lähtevät.

Sairaalareissu teki eilisestä ylimääräisen lomapäivän ja sain luettua kaikki kirjat, jotka lomalla aioin. Tuomas Kyrön Liitto itketti, kun lapsia kuoli, kuvotti, kun ihmisiä kohdeltiin epäinhimillisesti, ja toi koko ajan Urho-nimisestä päähenkilöstään mieleen erään sukulaismiehen. Sofi Oksasen Puhdistus tutustutti lahdentakaiseen sota- ja vainohistoriaan. Ville Rannan Kajaani heitti haasteen sarjakuvaromaanin keltanokka-lukijalle.

Liitto ja Puhdistus kertovat osittain samoista ajoista Suomenlahden kahdella puolella. Oksasen näytelmästä romaaniksi kääntyneessä teoksessa nykyhetki on puolet tarinasta ja tarkoituksena lienee vertailla väärinkäytetyn vallan seurauksia ja sen (yleensä nais-)puolisten uhrien epätoivoista selviytymistä. Kuvaus onnistuu, vaikka kirjailijan sanankäytössä on minulle vierasta pitkän kaavan kuvailua. Oksasen virkkeet ovat pitkiä ja täynnä harkittua asiaa. Jari Tervon mammuttivirkkeet ovat helpompaa luettavaa ajatuksenvirtaisen luonteensa vuoksi.

On helppo korostaa Puhdistuksen vieraita piirteitä, onhan sen kirjoittaja virolaista sukua ja siksi hyvä eläytymään naapurimaan tunnelmiin. Kirjoittaja katsoo minun kotimaatani uskottavasti sivusta. Ehkä siksi en itkenyt, kun epäinhimillisyys tekee kirjan henkilöille pahaa. Tai ehkä syy on siinä, ettei epäinhimillisyys ole itkemisen arvoista. Liitossa kaikkein koskettavinta nimittäin on inhimillinen paha, lapsen menehtyminen ja ihmisten katkeilevat suhteet.

Kyrön lauseet ovat lyhyempiä ja kuvailevat vähemmän koskettaen silti syvemmälle. Liekö mies lukee miestä helpommin kuin naista. Tai sitten suomalaiseen eläytyy paremmin. Joka tapauksessa kumpikin teos ovat suositeltavia. Ehkä ei kuitenkaan peräkkäin. Kannattaa vilkaista välillä jotain toiveikkaampaa.

Sarjakuvaromaani on romaaniksi puettu sarjakuva. Luulin, että kovakantisen ja paksun teoksen äärellä kuluisi kauemmin mutta ei siinä paljon yli tuntia mennyt, kun Kajaani oli luettu. Yritin jopa Milkan lukutapaa, joka voi kuvailla lyhyesti ”todella hitaaksi”. Aku Ankkaakin Milka lukee pätkissä monta päivää. Minä pyyhkäisen aukeaman minuutissa, kun vaimo keskittyy kuviin ja huomaa kaikkea, mikä menee minulta ohi.

Lukemisen nopeudessa varmaan piilottelee Kajaanin ja koko kuvasanataidelajin hienous. Sarjakuvaan on helpompi palata myöhemmin.

Tästä ympäripyöreydestä ehkä huomaa, etten osaa (vielä?) kommentoida Elias Lönrotin sarjakuvattuja vaiheita Nälkämaalla. Ehkä joskus.

Isäksi tuleminen on muuttanut miestä ainakin kolmella tavalla: 1) Parran ja muiden ihokarvojen kasvu kiihtyi huomattavasti. 2) Omaa ja muun perheen turvallisuutta tulee ajateltua paljon enemmän kuin ennen. 3) Minusta tuli minun isä.

Ensin huomasin katsovani urheilua isäni tapaan. Pelitilanteisiin nimittäin voi eläytyä jopa siten, että tekee itse jokaisen liikkeen, jonka esimerkiksi kiekollinen pelaaja tekee. Tai ei tämä ensimmäinen asia ollut; Milka on jo pitkään siunaillut perheemme miesten yhteistä tapaa katsoa televisiota niin, ettei kuule eikä näe vaikka vieressä tapettaisiin ihminen. Tapa liittyy töllön lisäksi myös tietokoneeseen, sanomalehteen ja kirjaan, muiden muassa.

Toisena piirteenä on se, että höpötetään. Puujalkavitsi tuolla ja kömpelö sutkaus täällä. Kun suu käy, tietää olevansa elossa. Päätön solkotus on toisaalta nykyään sallittuakin, kun talossa on yksivuotias, jonka oma kommunikaatio on pelkästään päätöntä solkotusta. Tätä me sitten käytetään tekosyynä kahdessa sukupolvessa.

Kolmatta yhteistä ominaisuutta on vaikea kuvailla sanoin, koska niitä se juuri on: sanoja. Milka on tiivistänyt sen sanaan "tuota", joka sanotaan usein, kun aiotaan sanoa jotain. Oikea muoto on kuulemma pitkällä A:lla venytetty "tuotaa…" Mutta huomaan minä itsekin puhuvani jatkuvasti aivan kuin isäni. Sanoista tykkäävänä ihmisenä pidän tätä viimeisenä naulana samankaltaisuutemme arkkuun. Kerron juttuja niin kuin isä-Peltokangas, kommentoin näkemääni niin kuin hän. Minusta on tullut isä-Peltokangas. Isästäni on tullut Vanha Isä. Isoisiäni en ole koskaan nähnyt, mutta toinen heistä lienee ollut aivan kuin me muut.

Sitten on tietenkin miljoonia yksityiskohtia, jotka muistuttavat minua isästäni päivittäin. Kuten vaikka tapa syyttää leikillisesti muita omista virheistään. "Siihenkö se Miio sen vasaran jätti!" Noin sanomme nykyään kumpikin. "Katso nyt, mitä teit", huudan vaimolle kaadettuani vettä lattialle. Huudan siksi, että Milka on toisessa huoneessa, muutenhan emme ääntämme korota (NOT).

Ei kai tälle enää mitään voi. 

[Yllä olevassa Sanna-tätin ottamassa kuvassa osalla meistä on ihan ihmismäinen ilme. Horisontti näyttää olevan vinossa, mutta niin oli kesätoimittajan kaikissa mattopyykki-jutun kuvissakin <Raahen seudussa>.]