JÄRJESTELIMME levyjä hyllyyn. Kehittelimme kategorioita ja jaoimme CD:t niihin. Tuli erimielisyyttä ja tehtiin kompromisseja. Ei siis voittanut edes rakkaus, kun kumpikin rakastaa yhtä paljon.

Milkaa harmittaa, kun meillä on vain "jotain sata" levyä (silmämääräisen arvion tarkastuslaskennassa lopullinen luku 109). Nekin olisivat sisustuselementti kuten kirjat. On meillä lisäksi iso pino kotipolttoisia levyjä mutta niitä ei laiteta hyllyyn. Pitää ostaa sellainen CD-laukku niille.

Kategorioita keksittiin lopulta seitsemän, kun lopuksi yhdistettiin pari. Korkeimman kasan tekevät hyvät suomalaisbändit ja -artistit. Omaksi pinoksi koottiin suomalainen rap ja vähäinen reggae. Ylähyllyn kolmas ryhmä on vähän niin kuin muut-kategoria eli yksittäisiä pop- ja rock-levyjä. Alemmalla hyllyllä on joukko tunnelmamusiikkia ja toisessa kasassa progea. Niiden rinnalla on suomalaista ja ulkomaista rockia, synkän seassa räimettä. Sitten on vielä kokoelmat ja lastenmusiikki iloisesti päällekkäin.

KETKU vaimoni halusi tänään rauhassa kirpputorille, johon Miion kanssa hänet jätimme. Milka oli sitten hankkinut kasan tavaraa minulle hääpäivälahjaksi: Rakas-tekstillä koristeltu muki lähtee yhteisestä sopimuksesta töihin, sillä tekstimukit eivät oikein meille sovi (mutta ajatus oli tärkein). Tuoppi saa jäädä kotiin, sillä olen usein valittanut, ettei meillä ole isoon janoon sopivaa juoma-astiaa. Vitsikirja ja kolme romaania luetaan, kunhan ehditään.

Lisäksi sain ruutupaidan ja villapuseron (kuvassa), joista jälkimmäisen camp-henkisyys kuluttaa tyhjäksi perheemme camp-henkisyysvaraston ainakin kahdeksi vuodeksi.

RAAHEN Taiteiden yötä ei tänä vuonna virallisesti ollut, mutta Kirjastoyö ja taidekahvilan meiningit paikkasivat puutetta. Viimeisenä vetona kuuntelimme kirjastolla Lotta Jääskelää. Tunnetilat eivät olleet aivan yhtä vahvoja kuin vuosi sitten, mutta nautin musiikista kuitenkin.

Kirjasto on erinomainen paikka kansanjuhlille - onhan sinne paljon helpompi tulla kuin kulttuuritaloihin, konserttisaleihin tai ylipäätään mihinkään sisätiloihin. Hyllymetrejä voi kuvitella yhdessä omistetuksi sivistykseksi ja itseään vapaaksi kansalaiseksi sivistyksen metsäpoluilla. Siinäkin oli loputtomasti symboliikkaa, kun meidän utelias pikkupoika juoksenteli hyllyjen välejä.

Seuraavana päivänä Miio kiipesi ensimmäistä kertaa jyrkät portaat yläkertaan. Näistä uusista taidoista koituu vielä harmia.

UUSI lehti tuli painosta. Tiedosto on ollut ladattavissa verkossa jo alkuperäisenä julkaisupäivänä.

Syksyn huonoin numerohan se on. Sisällössä on paljon hyvää, mutta oma kirjallinen panokseni jäi räjähtämättä. Tyytyväisin olen tämänkertaiseen uutistarjontaan, joka ei ehtinyt vanheta lehden myöhästymisestäkään huolimatta, ja kulttuuriosioon, jossa aloitti uusia kolumnisteja, sarjakuvittaja ja Arviot-palsta. Historiallinen yksikkökierros on artikkelina varmasti kovinta tavaraa - onhan sen eteen nähty valtavasti vaivaakin.

Lehden ulkoasuun liittyvä tyytymättömyys ei ole niinkään taittajaan kohdistuvaa kritiikkiä vaan omaa näkemyksettömyyttä ja kiireeseen hajonnutta kokonaisuuden hallintaa. Sivuilla on liikaa valkoista, kuvissa on vanhoja tätejä ja setiä, kannessa on epäselviä viittauksia ja liikaa tekstiä. Toisaalta taas muutaman sivun ulkoasu onnistui hienosti ja päätoimittajan lukijoita kosiskeleva kuva on saanut myöntäviä vastauksia. Kuvittajat tekivät myös kiitosta kerännyttä jälkeä. Ja kannen kuva on kaiken sen tekstimassan alla kuitenkin aurinkoinen ja iloinen.

REILU viikko sitten kokoontui Osakolaisen toimitusneuvosto. Muistio keskustelusta on laatimatta, mutta mieleen jäi ihan perusasiaa journalismin päätehtävistä ja lukijakunnasta toimituspolitiikan kulmakivenä.

Palaverin jälkeen päätin luopua kokonaan uutinen-sanasta ja hankkia toimittajan, jolle voi antaa kaikki sellaiset juttukeikat, joissa opiskelijakunnan ex-puheenjohtaja ja ammattikorkeakoulun nykysuunnittelija ei ole uskottavimmillaan. Iltapäivällä onkin palaveri sellaisen toimittajan kanssa.

SEURAAVAN numeron toimituspalaverissa toissapäivänä vallitsi rohkaisevan innostunut henki ja tekijöitä tuntuu olevan. Teemaksi valittiin jo aikaisemmin muoti, ja uusimman numeron opiskelu-teeman jälkeen on enemmän kuin virkistävää miettiä jotain ihan muuta. Uskon, että lukijatkin arvostavat tätä vaihtelua.

Syys-lokakuun vaihteessa ilmestyvä numero jaetaankin sitten uusiin lehtitelineisiin, jotka kustantaja viisaudessaan viimein tilasi. Viisaudenpuuskassa ennakoitiin myös tulevaisuutta. Telineet ovat tabloid-kokoiset.

HISTORIALLISET ajat ovat käsillä, ja muistellessa mieleen on palautunut pari ajankohtaa historiasta.

Kaikki lähti siitä, että uutinen kertoi Margaret Thatcherin dementoituneen. "Entä sitten", ajattelin, "mitäs tuota vanhoja kaivelemaan". Rautarouva edustaa minulle niin kaukaista historiaa, että hänen elossaolonsa tuli täytenä yllätyksenä. Piti ihan Wikipediasta tarkistaa, että elossa on, ja kuvankin sieltä nyysin.

No, olihan aika muuttunut historialliseksi tietysti jo ennen tuota uutista. Sukupolvelle, joka ei muista sitä ensimmäistä Kylmää sotaa, tämä toinen aluillaan oleva saattaa olla sitäkin pelottavampi. Vähän lähihistoriasta aina kiinnostuneena on mielenkiintoista seurata, miten voimakkaasti vanhat etupiirijaot vaikuttavat nykymaailmaan.

Muistan Neuvostoliitosta yhden asian: lopun. Olin saanut ensimmäisen Lego-laivani samana päivänä, kun radiossa kerrottiin, että Neuvostoliitto on lakkautettu. Jotenkin ymmärsin sen olevan merkittävää.

Toinen radiosta kuultu asia oli, kun pääministeri Aho julisti virallisesti Suomen olevan lamassa. Sekin oli pikkulapsesta jotenkin lohdutonta.

Vaikka jenkit valitsisivat tummaihoisen presidentin ja Kuubaa ei hallitsisi Castro, merkittävin henkilövaihdos tapahtuu Suomessa. 90-luvun alussa koulun alkamisen myötä yhteiskunnallisen tietoisuuden piiriin joutuneelle sukupolvelle Lauri Ihalainen on ammattiyhdistysliikkeen ruumiillistuma. Voiko SAK:ta edes johtaa kukaan muu?

KASVATUSHOMMAT ovat jo kovassa vauhdissa, ja vastarintaa on havaittavissa. Toisaalta Nikonpojan määrätietoinen uhoaminen ja uhmaaminen suututtaa, toisaalta se myös rohkaisee; terve kapina on voimiltaan rajallisen puolustuskeino.

Poika ei saa koskea tietokoneeseen silloin, kun sitä käyttävät muut. Painokkaiden kieltojen ja estämisten jälkeen Miio saattaa seistä pitkään käsi näppäimistön yläpuolella ja tuijottaa silmiin. Uhkailu osataan siis jo vuoden ja kahden kuukauden iässä.

Ja jos hän ei saa jotain haluamaansa tavaraa tai laatikosta kaivettu puukko riistetään kädestä, alkaa kimakka protestikiljuminen. Sen suhteen olemme pitäneet tiukan linjan. Huutamalla tahto ei mene läpi. Oppiipahan mököttämään ja ilkeilemään normaaliäänellä niin kuin muutkin.

TULEVAA perheenjäsentä on vielä vaikea kuvitella todeksi vaikka Milkan maha paljastaa jo kaiken. Päänsisäisissä tulevaisuuden suunnitelmissa olen ehkä pari kertaa osannut jo ajatella kahta lasta yhden sijasta, mutta tottumaton olen vielä. Lähinnä ahdistaa ajatella, että kohta on kummallakin syli täynnä.

Kaikkein hankalinta on kuvitella tulokkaalle mitään sukupuolta. Ehkä näin on hyvä, eipähän tule (epätasa-)arvotettua lasta jo ennen syntymää. Kyllä me se jalkoväli tarkistetaan jo kohdussa, jos pikkuinen vain suostuu näyttämään. Jos sukupuolella ei ole väliä, se on sama myös ottaa selville etukäteen.

TEIN remonttia, kiinnittelin kylpyhuoneen lattiaan pari laattaa ja otin pistorasiasta sähköiskuja. Pääkytkin kannattaa kääntää alaspäin jo ennen kuin ruuvimeisseli on ottanut ilkeännäköisiä iskuja kipinän kanssa. Kai siinä jonkinlainen oikosulku tuli, kun puolet talon pistorasioista ei toiminut vähään aikaan.

NIKONPOIKA osaa purra purkkaa nielemättä. Pojalle on muodostunut myös nukutusasento isin sylissä. Vaikea ja itkuinen nukkumaanmeno lauantai-iltana päättyi siihen, että poika kiipesi lopulta itse rinnan päälle, painoi pään solisluuta vasten ja nukahti. Muistan, kuinka opimme tämän asennon vahingossa joitakin kuukausia sitten. Milka oli uimahallissa ja ikävän itkemisestä voipunut Miio simahti nojatuoliin tuohon samaan asentoon.

PIKKUKISSA lähtee myyntiin. Ehkä se kuuli asiasta eilen, kun tänään löytyi taas tuore pissaläntti eteisestä. Tietokonepöydän takana on lyhyessä ajassa ihmeellisesti katkennut puhelinjohto, modeemin ja tietokoneen yhdistävä piuha sekä kaiuttimien ja tietokoneen yhteys. Elokuvatkin (viikolla Rennyn Cleaner ja eilen Philip Seymour Hoffmanin vuoksi vuokrattu The Savages) on pitänyt katsoa kannettavalta.

EDELLISESSÄ merkinnässä mainittu kuva löytyy yhä Uuden Suomen palvelimelta, mutta se on poistettu uutisjutuista. Tekemäni huomio ei toki ollut Titanic-elokuvan katsomiseen verrattava urotyö, mutta journalistipalkintoa odotellaan.

MISSÄ on gallupin tekijä silloin, kun häntä tarvitaan? Haluaisin nyt vastata kysymykseen "ovatko onnettomuus- ja väkivaltauutiset vaikuttaneet turvallisuuden tunteeseesi". Kyllä nimittäin ovat.

Summittaiset puukotukset, asunnoistaan kuolleina löydetyt ja lähes päivittäin kerrottavat surmauutiset kirittävät mielikuvitusta pimenevinä iltoina. Viikolla pelkäsin koiran iltapissalla tuntematonta miestä, joka varmaan myös pelkäsi minua. Saaristokatu on pimeänä kotikatumme ja rannan väliltä, ja tavaksi on tullut saapastella koiran kanssa keskellä tietä. Eipähän pääse hyökkääjä yllättämään kulman takaa. Aina en mielelläni päästäisi koiraa irtikään, mutta täytyy sen saada juosta.

Ennen sekään ei merkinnyt mitään, kun elokuvissa kuolemanvaaraan joutunut anoo armoa perheellisyyteensä vedoten. Nyt merkitsee. Pienemmässä mittakaavassa olen miettinyt, onkohan Miiolla jo isiä ikävä, kun olen pitkiä ja pidempiä päiviä töissä. Kun se niin iloisesti sitten tulee vastaan ja halaamaan.

Kotimaisen väkivallan ja ulkomaisten lento-onnettomuuksien lisäksi naapurimaan sotiminen Kaukasuksella on syventänyt turvattomuuden tunnetta. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että kolmas maailmansota ei ole kovin monen mutkan takana.

Niin että viisiportaisella asteikolla "ei lainkaan-hyvin paljon" vastaisin gallup-kysymykseen äärivaihtoehdon. Pimeällä ja sumuisella kadulla Kaukasuskaan ei ole niin kaukana.

ETSISKELIN verkkolehdistä kuvitusta tähän merkintään ja päädyin nappaamaan kuvan Uuden Suomen uutisesta. Kuvatiedoston nimeä ei näy sivuilla, mutta se on tallennettu nimellä ryssät gorissa.preview.jpg. Aiemmin sama lehti uutisoi ryssä-sanan käyttämisestä mielenosoituksessa, ja uutisessa sanaa pidettiin yksioikoisesti "halventavana".

Ero on varmaan etnisessä taustassa, mutta minä en ymmärrä tätä huumoria. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun opiskelijakunta POKA ottaa käyttöönsä varmapoka.fi-verkkotunnuksen ja ohessa olevan logon. Verkko-osoite saa löytämään logostakin härskejä piirteitä.

En liittyisi tällaiseen opiskelijakuntaan. Edunvalvonnassa uskottavuudella on iso merkitys.

Perustin uuden kategorian eli tyypin. Se sulkeutunee joskus maalis-huhtikuussa. Saamme siis lapsen.

Meinasin kirjoittaa tuohon, että "toisen lapsen". Jostain syystä ihmisten on yleisesti hirveän vaikea olla laittamatta jälkikasvua järjestykseen. Ikä- ja syntymäjärjestys on ehkä luonnollinen listaamistapa, mutta kyllä me saadaan ensisijaisesti ihan uusi ja erillinen lapsi, jolle annetaan M-alkuinen nimi. Olemassaolevat sisarukset eivät liity tähän tulokkaaseen juuri mitenkään.

Sopiva ikäero, leikkikaveri, riittävän nuorina tehty, että ehtii elää sitten lasten jälkeenkin. Kuulostaapa laskelmoidulta. Suunnitteleminen on tietysti järkevää, mutta kun yleisenä oletuksena on, että puoli vuotta yritetty vauva on ajoitettu esikoisen yksinäisyyttä lievittämään, pistää se ärsyttämään. Entä jos täydellinen pikkupoikamme sai meidät vain innostumaan lapsista? Entä jos haluamme vain jättää jälkeemme yhtä monta ihmistä kuin meitä vanhempinakin on?

Milka kirjoitti vaihtelevista reaktioista, joita raskausuutinen on synnyttänyt. Kivasti suhtautuvat ihmiset kokevat joskus asiakseen perustella (edellä mainituin perustein) ääneen, miksi saamme lapsen. Kai se on kannustukseksi tarkoitettu vaikka tyhmältä tuntuukin. Entä jos syynä onkin vain suvunjatkamisvietti; tehdään mahdollisimman monta, että edes yhdestä tulee kunnollinen?

TEIN summittaisia hankintoja ja suosittelen niitä muillekin:

ANTIKVARIAATISTA tarttui mukaan kannen perusteella valittu Eturivi-yhtyeen levy Ylhäisten kastien kelvottomat jälkeläiset. Vihaiset miesäänet lukevat runoja hypnoottisten taustojen päälle. Sanoituksissa on potkua ja miesäänten aiheuttamat mielleyhtymät Ruben Stilleriin lisäävät hauskuutta. Yhteiskuntakritiikin ja tekotaiteellisuuden yhteentörmäys on niin riemastuttava, ettei teko-etuliitettä enää muistakaan.

Anekdoottina mainittakoon, että ostopäätöksen ratkaissut kansitaide ilmoitetaan Herra Ylpön käsialaksi. Suosittelen.

KANNEN perusteella ostin myös Parnasson, kirjallisuuslehden. Olen perustellut lehtienhankkimismaniaa journalistisella harrastuneisuudella ja ideoiden etsimisellä, mutta on siinä myös sitä, että tykkään lukea lehtiä. Parnasson lisäksi olen viime aikoina tutustunut Basso-nimiseen rytmimusiikkilehteen. Marketin lehtihyllyssä ei mielenkiintoisen näköisiä lehtiä ole enää kovin monta. Seuraavaksi siirryttäneen matkailuun, viineihin ja sisustukseen, jos ei jakseta odottaa muiden lehtien uusia numeroita.

Parnassossa on paljon erilaisia tekstejä. Lukijasivulta pomppasi silmään ihmisen esittämä anteeksipyyntö halventavista ja herjaavista kirjoituksistaan, joita hän oli useammissa paikoissa julkaissut jostain toisesta henkilöstä. Siinä on pieni piiri varmaan kohissut. Toisessa kirjeessä dekkarikirjailija avautuu apurahapäätöksestä ja lautakunnan sihteeri puolustautuu yhtä pitkällä kirjeellä.

Yllä oleva otsikko on Parnasson sivuilta, Hannu Hirvosen aforismeista. Lehti kannattaa lunastaa itselleen jo pelkästään siksi, että ajankohtaisia ja merkityksellisiä mietelauseita tarvitsee aina. Kyllä niillä ainakin hetken aikaa mietiskelijän mainetta hankkii.

PYÖRITTELIN blogin värejä taas ja laitoin tekstille lisää tilaa. Näin on mieli piristetty raskaan lehtiurakan lopuksi ja uutta aloitellessa.

OSAKOLAISEN toimitusneuvosto kokoontuu ylihuomenna miettimään lehden syvimmän olemuksen pikku palasia. Olin aluksi neuvostosta innoissani ja innostus vain kasvoi, kun kaikki halutut suostuivat sen jäseniksi. Olen yhä innoissani mutta samalla huomaan ahdistuvani amatöörinä ammattilaisten joukossa.

Journalismin kaltaista salatiedettä tutkiessaan on helppo törmätä - tai kuvitella törmäävänsä - pitkiin ja hiljaisiin katseisiin, jotka viestivät väärän ihmisen juosseen väärään paikkaan luulemaan vääriä asioita itsestään. Tätä tunnetta vastaan olen taistellut lähettämällä juttuja työstövaiheessa ammattilaisten kommentoitaviksi. Vastapostina onkin tullut hyviä neuvoja.

Loppuvaiheessa tulee joskus(?) turvauduttua helppoihin ratkaisuihin. Taittaja etsi yllä olevan kuvan kaltaista kuvitusta omien sanojensa mukaan tsiljoonasta eri paikasta ja ilmoitti, ettei laillisesti käytettävää kuvaa löydy. Hän ei ole "oikeen ikinä innostunut wikipediasta", joten pääsin väläyttämään tiedonhakijan taitojani (tradenomitutkinnon peruskompetenssi) ja etsin minuutissa kuvan ja tarkistin sen käyttöoikeuden. Kuvan veisteli siis Lysippos.

KAHVIPÖYDÄSSÄ keskusteltiin tänään taas Facebookista, jota jotkut työkavereista harrastavat. On aika jännää, miten yksi yksittäinen verkkopalvelu on saanut muuten terveen kriittisiä ihmisiä niin pauloihinsa. Suhtautuminen FB:iin ja erityisesti sitä käyttämättömiin kanssaeläjiin mittaakin jo yksilön suvaitsevaisuutta ja ystävyyssuhteiden aitoutta. Jos ystävyys ei ole yhdessä tietyssä paikassa internetissä, sitä ei välttämättä ole enää olemassa. FB:sta ulos jättäytyneet ovat jo jääneet kaverisuhteiden automatisoinnin uhreina pois tapahtumista ja keskusteluista, kun ajatukset riittävät vain verkkopalvelun kaverilistalla oleville.

Tämä uutinen on jo vanha asia mutta hyvä muistutin siitä, että kaikella on toisetkin puolensa. Sähköinen maailma näkyy sähkölaskussa, ja sen laskun maksaa aina myös luonto. Jos "yksi haku Googlen hakukoneella kuluttaa yhtä paljon virtaa kuin energiansäästölamppu vie tunnissa", voi miettiä, paljonko se statuksen päivitys luonnonvaroja verottaakaan.