AMERIKAN presidentin salamurhat saavat nyt vähäksi aikaa riittää. Vantage Pointissa presidentti tapettiin useamman kerran ja lopulta melkein oikeasti, mutta onneksi urheat ihmiset pelastivat tämän tärkeän hengen. Aika monta muuta siinä rytäkässä kuoli. Lopuksi teki mieli oikein tuulettaa, kun "Mister Presidentin" viimeinenkin uhkaaja ammuttiin. Kyllä oli taas helpompi hengittää ja linnut lauloivat pihalla iloisemmin.

Koko elokuvaa sävytti epätodentuntu. Turvajärjestelyjä ohitettiin alkeellisilla kikoilla ja Salaisen palvelun miehet säntäilivät iskualueella kuin päättömät kanat. Käsivaralta kuvattu turistivideo kelattiin pikapikaa paikanpäällä ja televisioyhtiönkin nauhatkin katsottiin minuutin kuluessa iskusta. Ja aika railakkaaseen tyyliin amerikkalaiset jahtasivat terroristeja vieraan maan kaduilla käsiaseilla räiskien. Tapahtuisikohan oikeasti.

LAUANTAINA katsoin sattumalta suomalaisidiooteille tuotettua surkeutta, Suomen Pelkokerrointa. Kökkö dialogi oli yritetty kääntää englannista suomeen siinä kuitenkaan onnistumatta. Tehtävät mittasivat ketteryyttä, tarkkuutta ja yllytyshulluutta eikä millään ollut mitään tekemistä pelkäämisen kanssa.

Amerikkalaisversiokaan ei ole koskaan sytyttänyt, joten suomalaiskansallisesta alemmuudentunteesta ei ole kyse. Ylemmyydentunteesta enemmänkin, en vain taida kuulua kohderyhmään.

PARI päivää vierähti Eteenpäin-messuilla Oamkia markkinoimassa. Olin paikalla avoimen amk:n edustajana, mutta perinteistä nuorisomarkkinointiahan se tuossa tapahtumassa yleensä on. Joillekin sain avoimenkin esitteen antaa.

Viereisellä messuosastolla olisi pitänyt olla Seinäjoen ammattikorkeakoulun esittelijöiden, mutta heidän pöytänsä näytti tuolta kuin kuvassa. Kauhajoen tapahtumat pitivät rekrytoijat poissa. Toisen messupäivän loppuvaiheessa oli joku vienyt pöydälle myös Oamkin kortin Tekniikan yksikön tervehdyksellä.

Olen seurannut ympäristöä töissä ja muuallakin ja tarkkaillut, kuinka paljon muutaman sadan kilometrin päässä kuolleet ihmiset vaikuttavat normaalielämäämme. Ei se vaikutus suuri ole. Ehkä silti muutkin kuin minä ovat joutuneet pohtimaan, millaisista asioista ja mihin sävyyn nyt saa puhua ja kirjoittaa.

Tragediasta itsestään on ehditty jo kahvi- ja ruokapöydissä keskustella kaikenlaisilla äänensävyillä. Ja hyvä, että puhutaan - niinhän ne tunteetkin tulevat käsitellyiksi. Sen verran opiskelijalehtikin kantaa yhteisöstä huolta, että tarjoaa lokakuussa ilmestyvässä numerossaan ajatuksia työstettäviksi.

ISOT murhenäytelmät koskettavat minua samalla yleisellä ja selittämättömällä tasolla, jolla isot onnentapahtumatkin. Henkilökohtaista tuskaa ja ahdistusta aiheuttavat pienemmät suru-uutiset.

YLLÄTTÄVÄN moni työyhteisömme miehistä on innostunut huomiseksi improvisoidusta Miesten privaatti-illasta. Tapahtuman vihjaileva nimi juontuu samaan aikaan työyhteisömme naisia kokoavasta vaatekaupan asiakasillasta. Naispuolisia tulijoita olisi ilmeisesti myös miesten tapahtumaan, mutta pidetään nyt edes jostain suunnitelmista kiinni.

OSAKOLAINEN 05/2008 ei ole vielä edes painossa, kun kärsin stressistä jo vuoden kuutosnumeron takia. Viikkoja sen kasaamiseen on ennätyksellisen vähän, jos aiomme pysyä mainosmyynnin ehdoilla laaditussa aikataulussa. Kehityskeskustelussa (sivutyön) esimies juuri kyseli jaksamisesta. Ympäripyöreilin ja kaartelin ja sain vakuutettua, että kyllähän tässä jaksetaan. Just.

Noin viikon päästä ilmestyvä numero viisi on ehdottomasti paras lehti minun kaudellani. Nyt myös avustajia oli riittävästi ja osasin ehkä kommunikoida heidän kanssaan paremmin. Seuraavan saattaminen säälliseen kuntoon vajaassa kolmessa viikossa vaatii joko yhden ihmisen terveyden tai useammalta venymistä.

JOSSAIN välissä olen ehtinyt lueskella muidenkin lehtiä. Käväisin nopean internetkierroksen opiskelijakuntien sivuilla ja yritin turhaan löytää todisteita viriilistä opiskelijalehtielämästä. Tuska vain syvenee, kun tajuaa kisaavansa tässä "kisassa" tasan itseään vastaan. Osakolainen on valovuosien päässä muiden opiskelijakuntien tekeleistä. Tässä vaiheessa yleensä mainitsen, että myös Helgan H2 on ihan hyvä vaikka onkin opiskelijakunnan jäsenlehti.

Seinäjoen ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan tiedotuslehti SAMOlainen (me tajusimme luopua vastaavasta kirjoitusasusta jo kauan aikaa sitten) on myös hypännyt taitollisesti hieman eteenpäin. Kauhean vakavasti ei kuitenkaan voi ottaa lehteä, jossa on Toimihenkilöunionin järjestösihteerin haastattelu samalla sivulla järjestön mainoksen kanssa ja ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehittämispalveluista kertova juttu saman laitoksen ilmoituksen vieressä.

YLIOPPILASLEHTIEN verkkokierros on yleensä tuloksellisempi. Niitä tehdään isommilla palkoilla ja palkkioilla ja niiden sivuilla käydään joskus jopa keskustelua asioista. Aika monissa ylioppilaslehdissä myös korostetaan itsenäisyyttä ja kriittisyyttä kustantavaa ylioppilaskuntaa kohtaan. Esimerkiksi tamperelaisen Aviisin edellinen päätoimittaja pisti oman lehtensä "oikeiden ylioppilaslehtien" joukkoon ja jätti tällä kriittisyysperusteella jonkin toisen siitä pois. Totuus on yleensä raadollisempi.

Palautehampurilainen pitää aloittaa herkullisella sämpylähatulla, joten mainittakoon alkuun, että aika monissa "ylkkäreissä" on kyllä kriittisiä kirjoituksia ylioppilaskunnista, yliopistoista ja esimerkiksi yliopistokaupungeista. Samalla niillä on yleensä jonkinlainen (toivottavasti sisäinen) pakko mainostaa kustantajan toimintaa ja buffata asioita, jotka eivät muuten ole onnistuneet tekemään itsestään houkuttelevia ja opiskelijoille tärkeitä (edustajisto yms.).

Tai sitten ne laittavat kanteensa kustantajan vaikuttamiskampanjan mainoksen, kuten Oulun ylioppilaslehti. Usein myös ylioppilaskunnan uudet työntekijät täytyy esitellä lehdessä. Aika usessa kustantajan palkolliset ja luottamusihmiset kirjoittavat itse töistään ja tekemisistään lehteen. Näiden asioiden seurauksena sitten lukijat kirjoittelevat lehteen, kuinka ylioppilaskunnan pitää keskittyä oikeisiin asioihin eikä haahuilla ilmasto- sun muissa teemoissa. Tällainen virsi luettiin juuri Lapin Ylioppilaslehdestä.

Hampurilaisen kritiikkipihvin jälkeen tulee vielä kehusämpylän toinen puolikas. Omassa puheessani on jo pitkään ollut "oikea Ylkkäri" eli ylioppilaslehti, jonka edessä ei ole paikannimeä. Sen ei ole pakko kirjoittaa ylioppilaskunnan toiminnasta, jos siitä ei oikeasti ole kirjoitettavaa. Asialla lienee jotain tekemistä senkin kanssa, ettei ylioppilaskunta kustanna lehteä suoraan vaan kustannusyhtiön kautta.

TYÖHÖN voi suhtautua monella tavalla. Itse huomasin viikolla, että paikallislehden jutut yhden toisen talon avoimista korkeakouluopinnoista herättivät tunteen "miksi meitä ei promota näin". Harmistus meni ohi yhtä nopeasti kuin huomasin vian olevan meissä ja minussa.

Lehtiin yritettiin saada juttuja jo opiskelijakunta-aikana, mutta satunnainen ja ponneton yrittely tuotti huonosti tulosta. Nykytyössä medianäkyvyyden merkitys tuntuu vielä konkreettisemmin. Kesällä Kalevassa ollut avoimen amk:n juttu on saanut paljon huomiota - tai ainakin enemmän kuin pelkkä sähköpostin lähettely ja verkkosivujen päivittely.

ILMOITTAUDUIN juuri satojen eurojen kurssille Raahe-opistoon. Oikeasti summasta nappaa valtaosan ihan muu taho ja kansanopistolle jää vain muutama kymppi. Täytyy yrittää maksattaa kurssimaksu kokonaan tai osittain työnantajalla, kun opinnot selvästi tukevat näitä töitä. Sisällöistä sitten enemmän, jos kurssi lopulta pyörähtää käyntiin. Ilmoittautuneita ei ihan hirveästi ollut.

EN muistanutkaan, kuinka tylsiä ne hallituksen kokoukset ovat. Puuduttavien TTS-käsittelyjen jälkeen piti yrittää piristää itseään kommentoimalla hallituksen jäsenten vaalisääntöä, joka on nyt laadittu henkilökunnan edustajien valintaa varten.

Ihan hyvää sääntöluonnosta oli huononnettu edellisen päivän henkilöstötoimikunnan kokouksessa. Huonontaminen tarkoittaa siis sitä, että kun muutosten tavoitteena oli turvata pienten yksiköiden edustus hallituksessa, lopputuloksena oli entistä pahempi edustuksen vaarantuminen. Kai se on aivan sama minulle.

HALLITUKSEN kokoukseen piti tietysti pukeutua jokseenkin asiallisesti, vaikka alkuaikojen puku- ja solmiotyylistä olenkin luopunut. Työpäiväkin tuntui sujuvan jotenkin tehokkaampana kuin normaalisti. Jäin sitten miettimään pukeutumisen ja työinnon suhdetta. Yleensä hommat kyllä maittavat paremmin, kun on kauluspaitaa tai muuten onnistunutta valintaa yllä.

Ehkä täytyy luopua roikkufarkkujen käytöstä töissä. Sortsit silti laitan taas kesällä, vaikka kuka sanoisi mitä. Ja jos täällä edes työskentelen.

LÄHETIN elämässäni toista kertaa sähköpostia toimittajalle lehtijutun vuoksi (Osakolainen ja sen toimittajat eivät ole laskuissa mukana). Raahelainen kirjoitti "nuorten vaativalle iholle" suunnatusta meikkisarjasta artikkelin, josta ei ylisanoja puuttunut. Vain hinta ja myyntipaikat puuttuivat.

Ainoastaan poskipuna oli toimittajalle lievä pettymys, mikä olikin jutun ainoa kohta, josta huomasi, että tarkoituksena on ilmeisesti testata ja arvioida meikkisarjaa kriittisessä ja lukijaa palvelevassa hengessä. Saa nähdä, mitä kysymyksiini jutun journalistisista perusteista ja piilomainonnasta vastataan.

SELLAINEN on nimittäin tämä meidän työpaikka. Lauteet pöntöissä toki on, mutta suurin osa kansista puuttuu. Kopeissa on ovet.

PITKÄSTÄ aikaa osallistun ammattikorkeakoulun hallituksen kokoukseen, kun varsinainen jäsen viilettää ulkomailla. Asialista on pitkä, mutta osa asioista on luonnollisesti kumileimasin- ja tiedoksi-tavaraa. Mielenkiintoisinta on valita entisen koulutusyksikköni johtava viranhaltija.

Isompien asioiden siemeniä kylvetään (tai kastellaan) jo sen verran, että kulttuurialan yksikön mahdollinen lisätilantarve merkitään tiedoksi. 800 neliömetrin lisätiloissa tehtäisiin yhteistyötä yliopiston kanssa, musiikin koulutuksessa erityisesti. Kulttuurialan yksikköön liittyviä päätöksiä on listalla enemmänkin. Yksikönjohtajan virkavapauden lisäksi kokouksessa käsitellään muun muassa englanninkielisen suuntautumisvaihtoehdon perustaminen suomenkieliseen musiikin koulutusohjelmaan. Luovia ratkaisuja tehdään, kun perinteiset ehdotukset eivät mene läpi. Tämä huomattiin myös opintopsykologin rekrytoinnissa. Perustettua tointa ei täytetä, mutta toinen virka saa pian haltijansa.

UNOHDIN lehteen liittyvät materiaalit kotiin, joten ei ole kiusausta pohtia sitäkään. Milka tosin soittin äsken, että muistitikkua on uitettu koiran vesikupissa. Saapa nähdä, hukuttiko Nikonpoika koko Osakolaisen seuraavan numeron.

ENSIN olivat lukuvuoden avajaiset, hieno ohjelma, jännitystä ja muita tunteita. Vieressä istuva nainen arvosteli Sanna Hirvaskaria ääneen lähes jokaisen juonnon aikana. Liian kauan istumapaikkaa katsellut pariskunta syyllistyi "uskomattomaan käytökseen". Suurin synti ja pisimpien haukkumisminuuttien syy oli kuitenkin juontajan puutteellinen kielitaito, kun yhden sanan kolme kirjainta meni väärin: "Korkeakoulun avajaiset eikä saksaa osaa lausua!" Nainen piti myös ensimmäisen tanssiesityksen ajan käsiä korvillaan. Syytä en tiedä.

Myöhemmin opiskelijakunnan järjestämissä avajaisissa solmiota oikoessa huomasin, etten ehtinyt pukeutua niissä yhtenäkään vuonna haalareihin. Oli myös kiva huomata, että vielä on listoja, joista nimi löytyy, ja ihmisiä, jotka haluavat tarjota vähistä rahoistaan juotavaa. Ja Milkakin kesti humalaisia ja ärsyttäviä ihmisiä mallikkaasti.

SITTEN menimme pesäpallopeliin. Jos edelliskerrasta mieleen jäikin parhaiten taidoton katsomopilkka, myötähäpeä hyppäsi toiseksi viimeisessä finaalissa uuteen korkeuteen. Juopuneet raahelaisjuntit ja samanlaiset kainuulaiset uhosivat toisilleen kaikkien mahdollisten urheilulajien menestyksillä ja Ruotsin tai Venäjän rajan läheisyydellä. Sotkamolaista pilkattiin loogisesti muun muassa Putiniksi ja Jymyn kannattaja opetti lapselleen, että raahelaiset puhuvat "juuri ja juuri suomea", kun tässä länsirajalla asuvat.

VIIMEINEN nolous koitti eilisessä Idolsissa, jonka loppuun oli lavastettu typerä kaksintaistelu "viimeisestä paikasta" kilpailun jatkoon. Hävetti kilpailijoiden, tuomareiden ja koko farssin keksijöiden puolesta.

TOSI-TV alkoi meilläkin, kun Suomen Idols pyörähti käyntiin. Meillä on Maikkarin netti-TV:ssä koko kauden verran katseluaikaa. Kolmekymppiä on aika vähän niistä nauruista, joita jo ensimmäisestä jaksosta saimme.

Välillä myötähäpeä oli niin kovaa, ettei pystynyt edes nauramaan. Esimerkiksi kulmakarvojaan sukiva seinäjokelaispoika oli tullut telkkariin ja jättänyt kotiin niin itsesuojeluvaistonsa, arvostelukykynsä kuin todellisuudentajunsakin. Mutta olipahan meillä hauskaa.

ÄITIYSPOLIN ruudustakin katseltiin tositelkkaria eilen. Samalla reissulla vahvistui, että tyrähän se Nikonpojan nivusissa pullottaa. Veistä vilautetaan sille vielä.

TÄMÄN päivän kulttuuritarjonnasta vastaa Oamkin avajaisjuhla. Viimevuotinen boikotti varmaan toimi, sillä juhlapuhujien sijaan ääneen päästetään opiskelijakunnankin edustaja. Tällä kertaa tapahtumaa ei ilmeisesti välitetä suorana verkkoon, joten riskejä harmonian rikkoontumisesta uskalletaan ottaa. Kolme vuotta sitten puheenvuoroni aiheutti yhtymäjohtajan selvityspyynnön.

PIDÄN kolme lomapäivää ja viikonloppu sattui niiden väliin. Tässä siis aikaista syyslomaa viettelen vielä.

LOMALLA olen saanut muun muassa ensimmäisen suukon Miiolta. Moiskautus ja vapautuneen rento ote ovat vielä hakusessa, mutta kyllä se suukko on, kun pienet huulet tulevat hieman raollaan varovasti kohti ja painuvat kasvoja vasten. "Pusu" ja "suukko" ovat tuttuja sanoinakin, sillä poika osaa suukottaa ainakin äitiä myös käskystä.

Nikonpoika on alkanut lisäksi kätellä. Hassua on se, että jos tarjoan kättä ja sanon "päivää", hän rientää kättelemään ensin Milkaa ja sitten vasta minua. Sama toimii myös toisinpäin. Kädenpuristukseen (ei Miio vielä purista) liittyy myös pään nyökyttely. Ilmeisesti nyökkääminen tulee tervehdyksen kanssa niin automaattisesti, että puhetaidoton poika on kopioinut senkin itselleen.

VAPAAPÄIVIEN iltatoiminnaksi kannoin kirjastosta muutaman elokuvan. Onnen varjot sekä Minä ja Morrison eivät ole elokuvina mitään suurteoksia, mutta olipahan aikaa katsoa näyttelijäsuorituksia. Ensin mainitun naispääosan ja jälkimmäisen miespääosan perusteella voi sanoa, että Tiina Lymin ja Samuli Edelmannin esitykset henkivät varmuutta ja ammattitaitoa. Eivät he surkeasta leffasta hyvää tee, mutta iloista katsottavaa ovat silti.