Blogin uusi osoite on nmp3.blogit.fi. Ensimmäinen merkintä ilmestyy huomenna.

JOULULOMAN luku-urakka tuli päätökseensä, kun Jari Tervon Troikka loppui. Odotukset täyttyivät. Tosin Ohranan ja Myyrän jälkeen olisi ehkä toivonut, että odotukset jo ylittyisivät. (Oheisen, Hannu Lukkarisen taiteileman kuvan, nappasin Aamulehden sivuilta.)

Uutukaisen kerronta on tervomaisen tempaavaa eikä kiinnostus herpaannu yhdenkään kappaleen kohdalla. Loppukin on omalla tavallaan yllättävä. Parasta Tervoa on sanankäyttö, mikä paitsi vangitsee lukijan myös tekee ohkaisistakin hahmoista syvempiä, oikeita.

Troikan heikkous on yhtä taattua Tervoa kuin parhaat palatkin. Juonenpätkiä päätellään sujuvasti yhteen koko tarinan ajan, mikä lopulta alkaa oikein ärsyttämään. Kaikki liittyy jälleen kaikkeen. Koska kaikesta näkee, miten valtava pohjatyö romaanille on tehty, turha uskottavuuden rapauttaminen on…turhaa.

Ehkä tämä illuusion särkeminen vei Tervolta jälleen Finlandian. Minustakin Puhdistus oli enemmän palkinnon makuinen. Juuri viitseliään pohjatyön ansiosta Tervon viimeisimmät romaanit ovat olleet myös yleissivistäviä. Niiden ansiosta tiedän kansalaissodasta ja maailmansodista muutakin kuin, mitä Väinö Linna ja koulun historiakirjat kertoivat. Ehkä Mannerheimista on puhuttu tänä vuonna tarpeeksi muutenkin. Puhdistushan kertoi samoista ajoista asioita, joita en tiennyt. Eikä siinä muistaakseni edes mainittu marsalkkaa.

HELSINGIN reissun kohokohtana katsoimme Milkan kanssa Australian. Hugh Jackman on vaimoni mielestä komeampi likaisena ja parrakkaana kuin juhlavaatteissa. Minä pidän Nicole Kidmanista kaikissa muissa asuissa paitsi irtonenässä.

Elokuvan ennakkomainonta ei paljastanut elokuvan juonesta oikein mitään. Trailereiden näyttämää japanilaisten hyökkäystä sai odottaa leffan loppupuolelle saakka. Alkuperäisväestön sorrosta ja brittien ansiokkaasti maailmalle levittämästä rasismista ei juuri mainoksissa puhuttu.

Siitähän se kuitenkin kertoi. Ilman aboriginaalien kohtaamia vääryyksiä ei Australiasta elokuvissa puhuta. Tarina kosketti ja lapseen kohdistuvat kauheudet tekivät siitä vielä liikuttavamman. Olisin tosin hyväksynyt toisenkinlaisen lopun tarinan opetukseksi.

Australian kaltaisissa leffoissa on yleensä myös kyse vallasta. Kautokeinon kapinakin kertoi uskonnollisen, taloudellisen ja poliittisen vallan sekoittamisesta ja käyttämisestä. Aussileffasta jäi parhaiten mieleen toistunut lausahdus, jonka valitsin tähän otsikoksi.

KOKO kansan Koop innosti myös Nikonpojan laulusuorituksiin. Miio nappasi pöydältä läppärin virtajohdon ja käytti sen päätä mikrofonina kilpalaulannassa Idols-voittajan kanssa. Saimme performanssin videolle.

Toinen Miion lempileluista on langaton hiiri, jonka hän omi itselleen hajottamalla sen. Nyt pidämme näppäimistöä ja uutta hiirtä stereoiden päällä lyhyiden ihmisten ulottumattomissa.

KULTTUURIYHDISTYKSEN iskujoukko käy tänään elokuvissa katsomassa Kautokeinon kapinan. En tiedä, mitä on odotettavissa.

HEI Anna Puustjärvi, me äänestimme kilpakumppaniasi, jotta kaikki voittaisivat. Turhaanhan ne rahat menivät, kun kaikki muutkin olivat päättäneet äänestää voittajaa. Lupauksia emme anna, mutta ostamme todennäköisemmin sinun levysi kuin Koopin.

Ja hei, sinäkin olet kohta mummo, ainakin Idols-mittapuulla. Kun kilpailun katsojakohderyhmä on 10-13-vuotiaat, mummouteen riittää 30 vuotta. Onnea meille kaikille!

LEHTI vei kirjoittamisen ilon muutamaksi päiväksi. Jutut ovat yhtä vaille taittokunnossa, mutta julkaisupäivä siirtynee vielä. Yhden päivän annoin periksi jo viikko sitten.

MUISTAN, kuinka pidin opiskelijakunnan johtamista aikanaan merkittävänä johtajakokemuksena. Tavallaan se sitä olikin; tunnistin muutaman pään seinään lyömiseltä tuntuneen vuoden aikana, millaisia johtajuutta tukevia ominaisuuksia luonteessani saattaa olla. Niitä olen yrittänyt käyttää, mutta en tiedä, olenko kehittynyt yhdessäkään.

Tätä johtajuusasiaa olen pohtinut päätoimittajana. En ole juurikaan panostanut ihmisten johtamiseen, missä en ole koskaan tuntenut itseäni hyväksi. Joku sanoi joskus, että ensin ihmisistä täytyisi pitää. Olen tykästynyt alunperin prosessiajattelussakin muun muassa siihen, että prosessinomistajat johtavat toimintaa eivätkä alaisiaan. Noin niin kuin kärjistetysti sanottuna.

Tietysti olisi helpompaa, jos saisin ihmiset tekemään kovasti töitä siksi, etteivät he halua tuottaa minulle pettymystä. Valitettavasti tilanne on toisin päin. Minun on vaikea vaatia ja hoputtaa tai edes esittää pyyntöjä siten, ettei rivien välissä hehkuisi olettamus kieltäytymisestä.

Tätä ongelmaa pitää tietysti lähestyä sellaisilla tavoilla, jotka sopivat luonteeseeni muutenkin. Ei Osakolaisen toimitusprosessikaan ole kunnossa, jotta sitäkään voisi kunnolla johtaa. Ehkä sen jälkeen osaa asennoitua ihmisiinkin oikein.

KATSOIMME Nicole Kidmaniin luottaen pari elokuvaa, Tunnit ja Fur. Kumpaakin voi suositella muille, vaikka ensin mainitussa Nicolella on irtonenä, joka tekee hänestä täysin vieraan näköisen.

Junon uskalsin vuokrata vasta Ellen Pagen Traceyn jälkeen. Michael Ceran komediat eivät riittäneet laadun takeeksi. Juno kannattaa kuitenkin katsoa, kummankin vuoksi.

KATSOKAA Quantum of Solace. Irtosuhteilla ja väkivallalla sielunsa koossa pitävän Bondin moralisointi on meidän aikamme näkemys 007:stä. Kiistely "oikeasta" Bondista ei lopu koskaan, mutta luulenpa, että vuosien kuluttua minä muistan Daniel Graigin agenttihahmon parhaana tulkkina. (Kuva napattu osoitteesta www.ign.com.)

Elokuva alkoi takaa-ajokohtauksella ja jo sitä katsellessa arvasin, että takaa ajetaan vielä maalla, merellä ja ilmassa. Niin kävi. Myös muita Bond-elokuvien lainalaisuuksia näkyi tässä uudistetuksi väitetyssä pätkässä. Seksi Jamesin kanssa vie nimittäin hengen. Onko koko legenda vain metafora miehestä, jolla on HI-virus?

ARLAN uutta Apetine Snackia en pysty suosittelemaan. Hankimme karpalo-tryffeli-makuiset fetat ennakkoluulottomasti salaattia varten, mutta maistoimme niitä kuitenkin ennen sekoittamista vihannesten joukkoon. Yksinkertaisesti kamalan makuista. Niistä kahdesta muusta kyllä pidämme.

SITTEN vielä pari Hesarissa julkaistua kirjoitusta, joiden lukemista suosittelen: Ensimmäisessä kerrotaan, että koulu-uhkaajien etsinnässä on lyöty yli. Toisessa tunnustetaan, että uhkia nähdään nyt joka puolella. Kolmas esittelee pamfletin, joka uskaltaa tehdä eroa mielisairauden ja muiden ahdistusten välille.

IDOLSISSA kuulemma tippui yllätyslaulaja. Minusta ei ole lainkaan yllättävää, että laulukilpailussa menestyvät hyvät ja valovoimaiset tyypit. Se on toinen asia, missä järjestyksessä ne muut lopettavat oman kisansa.

OLEN ottanut Toukkaan jo vähän yhteyttä. Aika yksipuolista juttelua se on ollut. Potkutkaan eivät vielä näy tai tunnu ulospäin, mutta Milka on aistinut liikehdintää jo pitkään.

Kuopus on saanut isin huomiota vähemmän kuin esikoinen. En ole ollut äitiysneuvolassa mukana vielä kertaakaan. Ultraäänitutkimuksiin olen päässyt paikalle, minkä ansiosta Miiokin on jo nähnyt pikkusisaruksen telkkarissa. Yhtä totisena sitä tuijotti kuin lastenohjelmiakin.

”Toukka” on muuten omittu lopullisesti sanavarastooni elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö. Siinä Vesa Vierikko käski Kati Outista ”hankkiutumaan toukasta eroon”. Makaaberista viittauksesta huolimatta sana on hellyyttä täynnä.

MIION kanssa katsottiin Mehiläisen elokuva. Tai minähän sitä enimmäkseen katsoin, pojan keskittyminen riitti jotain puoli tuntia. Parhaat vitsit olikin suunnattu aikuisille.

Tiedä sitten minkälaisia vaikutteita Nikonpoika leffasta otti. Tajuan vasta nyt, miksi ”pieni” ja ”pesusieni” ovat riimipari.

VIDEOVUOKRAAMON kanta-asiakasetuna vuokrasimme tiistaina myös toisen leffan, Iron Manin. Milka mielestä mannerten väliä sujahtelevat lentopuvut ja leikkisästi keskustelevat tietokoneet ovat uskottavampia kuin presidentin murhaaminen Askelen edellä -elokuvassa, jonka epärealistisuudesta kirjoitin taannoin.

Pienessä kaupungissa naamatuttuja ovat lähes kaikki. Uskottelemme kuitenkin itsellemme, että se on VIP-etu ja hyvän asiakkaan merkki, kun vuokraamon tytöt ja pojat tervehtivät meitä kaupungilla ja pesäpallopeleissä.

AMERIKAN presidentin salamurhat saavat nyt vähäksi aikaa riittää. Vantage Pointissa presidentti tapettiin useamman kerran ja lopulta melkein oikeasti, mutta onneksi urheat ihmiset pelastivat tämän tärkeän hengen. Aika monta muuta siinä rytäkässä kuoli. Lopuksi teki mieli oikein tuulettaa, kun "Mister Presidentin" viimeinenkin uhkaaja ammuttiin. Kyllä oli taas helpompi hengittää ja linnut lauloivat pihalla iloisemmin.

Koko elokuvaa sävytti epätodentuntu. Turvajärjestelyjä ohitettiin alkeellisilla kikoilla ja Salaisen palvelun miehet säntäilivät iskualueella kuin päättömät kanat. Käsivaralta kuvattu turistivideo kelattiin pikapikaa paikanpäällä ja televisioyhtiönkin nauhatkin katsottiin minuutin kuluessa iskusta. Ja aika railakkaaseen tyyliin amerikkalaiset jahtasivat terroristeja vieraan maan kaduilla käsiaseilla räiskien. Tapahtuisikohan oikeasti.

LAUANTAINA katsoin sattumalta suomalaisidiooteille tuotettua surkeutta, Suomen Pelkokerrointa. Kökkö dialogi oli yritetty kääntää englannista suomeen siinä kuitenkaan onnistumatta. Tehtävät mittasivat ketteryyttä, tarkkuutta ja yllytyshulluutta eikä millään ollut mitään tekemistä pelkäämisen kanssa.

Amerikkalaisversiokaan ei ole koskaan sytyttänyt, joten suomalaiskansallisesta alemmuudentunteesta ei ole kyse. Ylemmyydentunteesta enemmänkin, en vain taida kuulua kohderyhmään.

PIDÄN kolme lomapäivää ja viikonloppu sattui niiden väliin. Tässä siis aikaista syyslomaa viettelen vielä.

LOMALLA olen saanut muun muassa ensimmäisen suukon Miiolta. Moiskautus ja vapautuneen rento ote ovat vielä hakusessa, mutta kyllä se suukko on, kun pienet huulet tulevat hieman raollaan varovasti kohti ja painuvat kasvoja vasten. "Pusu" ja "suukko" ovat tuttuja sanoinakin, sillä poika osaa suukottaa ainakin äitiä myös käskystä.

Nikonpoika on alkanut lisäksi kätellä. Hassua on se, että jos tarjoan kättä ja sanon "päivää", hän rientää kättelemään ensin Milkaa ja sitten vasta minua. Sama toimii myös toisinpäin. Kädenpuristukseen (ei Miio vielä purista) liittyy myös pään nyökyttely. Ilmeisesti nyökkääminen tulee tervehdyksen kanssa niin automaattisesti, että puhetaidoton poika on kopioinut senkin itselleen.

VAPAAPÄIVIEN iltatoiminnaksi kannoin kirjastosta muutaman elokuvan. Onnen varjot sekä Minä ja Morrison eivät ole elokuvina mitään suurteoksia, mutta olipahan aikaa katsoa näyttelijäsuorituksia. Ensin mainitun naispääosan ja jälkimmäisen miespääosan perusteella voi sanoa, että Tiina Lymin ja Samuli Edelmannin esitykset henkivät varmuutta ja ammattitaitoa. Eivät he surkeasta leffasta hyvää tee, mutta iloista katsottavaa ovat silti.

JOS pojalle voisi yhden kulttuuriperinnön jättää, hyvä vaihtoehto olisi monipuolinen musiikkimaku. Valtavirran kalamiestä tylsäksi kuviteltu etnomusiikki ei ole koskaan erityisesti kiehtonut, mutta Piirpauken alkuperäismiehityksen konsertti paljasti ennakkoluulot perusteettomiksi. Keikka oli mahtava kokemus.

Naurettavan pieneen levyhyllyyn ja tietokoneen musiikkikansioihin mahtuu sentään jotain tarttumapintaa Piirpauken monikansanmusiikkiinkin. Balkanilaiskappaleet toivat mieleen muutaman Asan biisin, ja olihan vanhojen herrojen ohjelmistossa aitoa rockiakin.

Siinä missä mikä tahansa kansantanssi voidaan sijoittaa uskottavasti saman hobittikylän iloiseen kapakkatunnelmaan, eri kansojen musiikkityylitkin sopivat oudolla tavalla yhteen. Toisin kuin tanssi, kansamusiikki ei vaikuta kansasta riippumatta idioottien hyppelyltä.

VIIKON toinen kulttuuritapahtuma oteltiin Rännärillä, jossa pesäpallomestaruudesta kamppailivat Pattijoen Urheilijat ja Sotkamon Jymy. PattU tasoitti voitot ja kumpikin joukkue on yhä vähintään kahden pelin päässä pokaalista. Lopputulos tuntui pitkän aikaa samantekevältä, ja toivoin vain paljon juoksuja ylitarkan ulkopelin vastapainoksi. Supervuoroparissa ja kotiutuslyöntikisassa raahelaissielu kuitenkin heräsi.

Voisi luulla, että pesäpallo-ottelut ovat koko perheen tapahtumia, mutta luulo on väärä. Nikonpoikaa ei ainakaan olla ihan heti viemässä kuuntelemaan toinen toistaan härskimpiä solvauksia, joita 10–70-vuotiaat pojat laukoivat. En tiedä, onko tilanne sama kaikilla paikkakunnilla, mutta raahelaisyleisö ei kannusta – se vain pilkkaa vastustajaa.

Pesiksessä yleisö todella on se kymmenes pelaaja, sillä ulkona pelaavan kotijoukkueen pelinjohtaja ohjaa myös katsojien huutokonserttia, kun vierasjoukkue on lyömässä. Ainakin yhden väärä-huudon raahelaiskatsojat saivat kiljuttua kuulumattomiin, kertoo paikallislehti.

Kansallispelissämme on vielä sen verran maakuntien vastakkainasettelua jäljellä, että vastapuolen pelaajien hiillostetaan henkilökohtaisilla pilkkahuudoilla koko pelin ajan. Kutkuttavimman palkinnon yleisö saa, kun huutoihin vastataan joko iloisella kenttämylläkällä tai katsomoon suunnatulla sanailulla. Ärsyttämiseen osallistuvat toki myös pelaajat. PattUn syöttömies Topi Kosonen meinasi saada aggressiivisesta kielenkäytöstä tunnetun Jimi Heikkisen hiiltymään omalla kiusanteollaan. Jos kortti olisi noussut, olisi sen voinut antaa myös epäurheilijamaiselle lukkarille.

Koska huutelijoita on monenlaisia, solvausten tasokin heittelee laidasta ääreen. Pitäisi oikeastaan vaikka lehteen laatia joskus ohjeet hyvän ja nasevan epäkannustushuudon rakentamisesta. Kainalojutuksi voisi kerätä muutaman esimerkin. Muun muassa ”puusilmä, hanki rillit” on tahallisestikin paradoksaalisena aika heikko esitys. Sokeuteen viittaavissa pilkoissa kannattaa käyttää mielikuvitusta ja laajentaa metaforaa vaikkapa opaskoirilla ja valkoisilla kepeillä. Kirosanat ja homottelu sopivat vain aidosti spontaaneiksi purkauksiksi, jos niiksikään.

Yksinkertainen mutta tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva on myös vanha kunnon ”mä tiedän, missä sun autos on”.