TEIN summittaisia hankintoja ja suosittelen niitä muillekin:

ANTIKVARIAATISTA tarttui mukaan kannen perusteella valittu Eturivi-yhtyeen levy Ylhäisten kastien kelvottomat jälkeläiset. Vihaiset miesäänet lukevat runoja hypnoottisten taustojen päälle. Sanoituksissa on potkua ja miesäänten aiheuttamat mielleyhtymät Ruben Stilleriin lisäävät hauskuutta. Yhteiskuntakritiikin ja tekotaiteellisuuden yhteentörmäys on niin riemastuttava, ettei teko-etuliitettä enää muistakaan.

Anekdoottina mainittakoon, että ostopäätöksen ratkaissut kansitaide ilmoitetaan Herra Ylpön käsialaksi. Suosittelen.

KANNEN perusteella ostin myös Parnasson, kirjallisuuslehden. Olen perustellut lehtienhankkimismaniaa journalistisella harrastuneisuudella ja ideoiden etsimisellä, mutta on siinä myös sitä, että tykkään lukea lehtiä. Parnasson lisäksi olen viime aikoina tutustunut Basso-nimiseen rytmimusiikkilehteen. Marketin lehtihyllyssä ei mielenkiintoisen näköisiä lehtiä ole enää kovin monta. Seuraavaksi siirryttäneen matkailuun, viineihin ja sisustukseen, jos ei jakseta odottaa muiden lehtien uusia numeroita.

Parnassossa on paljon erilaisia tekstejä. Lukijasivulta pomppasi silmään ihmisen esittämä anteeksipyyntö halventavista ja herjaavista kirjoituksistaan, joita hän oli useammissa paikoissa julkaissut jostain toisesta henkilöstä. Siinä on pieni piiri varmaan kohissut. Toisessa kirjeessä dekkarikirjailija avautuu apurahapäätöksestä ja lautakunnan sihteeri puolustautuu yhtä pitkällä kirjeellä.

Yllä oleva otsikko on Parnasson sivuilta, Hannu Hirvosen aforismeista. Lehti kannattaa lunastaa itselleen jo pelkästään siksi, että ajankohtaisia ja merkityksellisiä mietelauseita tarvitsee aina. Kyllä niillä ainakin hetken aikaa mietiskelijän mainetta hankkii.

NAIMISIINMENON neljävuotispäivän ohjelma varmistui, kuin huomasimme Piirpauken esiintyvän Bio Huvimyllyssä. Milkalle nimi oli tuttu pettymykseksi osoittautuneelta lastenmusiikkilevyltä. YouTube-haku paljasti sivistymättömille, että Sentencedin The Cold White Light -albumin aloittanut Konevitsan kirkonkellot on Piirpauken tunnetuksi tekemä kansansävel. Olemme nyt siis valmiita istumaan konsertissa taas niiden samojen ihmisten seassa tietäväinen katse kasvoillamme.

Kauppakadulla sijaitsevan keikkapaikan ikkunassa konserttijulisteessa oli Love Kustannuksen logo. Milka näytti vähän matkan päästä Brahenkadun risteyksen vierestä jalkakäytävää, jossa on sama tunnus. Otin siitä kuvan tuohon.

MOPOILIJOIDEN liikennekäyttäytymisestä esitetään paljon mielipiteitä, mutta pyöräilemiseenkin pitäisi olla ajokortti. Todella harva pyöräilijä tuntuu tietävän esimerkiksi kielletyn ajosuunnan merkityksen. Toisaalta autoilijoillakin on usein vaikeuksia pyöräilijöiden huomioimisessa tasa-arvoisina tienkäyttäjinä. Suun liikkeet paljastavat mielen kuohunnan, kun pidän esimerkiksi kiinni etuajo-oikeudestani liikenneympyrässä tai ryhmittäytyessäni keskikaistan viereen kääntyäkseni oikealle.

Auto- ja pyörämiehet ja -naiset voivat tutustua ajoradalla pyöräilyn yksinkertaisiin sääntöihin Liikenneturvan esitteen (pdf) avulla. Ohjeet auton pysäköimisestä tienvarteen kaivan joskus myöhemmin.

MILKA kirjoitti ja sanoi taannoin, että tämä on kaikkien aikojen paras kesä. Niin on ja oli. Toivottavasti syksy jatkaa sarjaa.

Vaikka minäkin taidan olla jonkinlainen tosikko, pahimmat tosikot löytyvät huumoripiireistä. Näin olen päätellyt seuraamalla <Helsingin Sanomien verkkosivujen keskustelua Viivi & Wagner -tribuuttisarjojen piirtäjistä> (kuva saman lehden sivuilta).

Etukäteisuutisoinnista huolimatta on ilmeisesti vaikea käsittää, mitä tribuutti tarkoittaa. Musiikkimaailmasta tuttu käsite tarkoittaa muiden taiteilijoiden kunnianosoitusta kanssa-artistille. Mutta jos joka kolmannessa ruudussa ei ole ilmiselvää vitsiä ja Wagner ei näytä Juba Tuomolan piirtämältä, sarjakuvan julkaiseminen on väärin. Lähes ainoat kehut keskustelussa on saanut suihkukohtaus. Alaston nainen vetoaa.

Muutos ja erilaisuus ovat kauheita tilanteita. Varsinkin kun kyseessä on jokin pyhä kuten aamun sarjakuva-annos. Eh?

Kaveri sanoi vain yhden sanan: "Juntteja."

Kirjasta luimme, että asumme Katinhännässä, jonka nimi on suomennettu ruotsinkielisestä kadun loppua tarkoittavasta termistä. Kirjan nimi on Suomen Helemi, ja samanniminen on Raahen lukion musiikkinäytelmä, jonka kävimme eilen katsomassa.

Näytelmä on hauska, koskettava ja opettava. Laulu vaikuttaa ihmeellisesti nostamalla tunteet pinnalle monta kertaa muita taiteenmuotoja nopeammin. Setämäisesti voi taas todeta, että on se kiva, kun nuoret harrastavat. Joukossa oli esiintyjiä, joiden ei kannata jättää laulamista ja näyttelemistä vain harrastukseksi. Mutta mitä parempi esitys on, sitä vähemmän siitä keksii sanottavaa, ainakaan seuraavana päivänä. Suosittelen kuitenkin lämpimästi. Suomen Helemeä esitetään vielä ainakin <Valtakunnallisten kotiseutupäivien> ohjelmistossa.

Näytelmässä kerrottiin, ettei raahelaiseksi voi tulla alle kymmenessä vuodessa ellei synny kaupungissa tai ole muualta tullut julkkis. Minä pääsen siis perheeni kanssa samaan joukkoon vasta vuonna 2017, mikäli julkisuus ei ota kiinni sitä ennen.

Kotimatkalla törmäsin kuvassa näkyvään ilmestykseen. Pressun alla on kotiseutupäivien yhteydessä paljastettava Urho Kekkosen patsas. Kekkosen presidenttikausien jälkeen syntyneen on vaikea ymmärtää, miksi Raahea koristellaan UKK:lla. Ehkäpä asia vielä valkenee.

Nikonpoika oli päästetty hoitopaikassa yöunille ja Milka joutui jäämään sinne yöksi. Kirjoittelin lehtijuttua yli puolen yön ja lähdin sitten koiran kanssa ulos. Kaupunki säästää, joten katuvalot eivät valaisseet tietä. Taivas oli synkkä ja valopilkkuina kiilsivät vain rannan konepaja ja Rautaruukin valojen kajastus. Pelotti.

Osallistun vaihteeksi <Suureen runokilpailuun>. Jos menestystä ei tulisikaan, sainpahan ainakin järjestettyä tekstiarkiston tietokoneelle. Runoja piti haalia <Kaunosieluista> ja <Aukealta>, kun tallentamisen logiikka ei ole aina ollut sama.

Lähetin tekstejä samaan kilpailuun pari vuotta sitten ja <Muusaakin> on tullut kokeiltua. Tammen vuonna 2003 julkaisemassa 13-19-vuotiaiden runoista kootussa antologiassa on pari omaa tekstiä, jotka toki nyt tuntuvat vähintäänkin…keskinkertaisilta. Yhden niistä olen tainnut nykyarkistoonkin säilyttää.

Ei runoja kilpailuihin kirjoiteta, mutta olisi kiva joskus julkaista. Tai edes kuulla jostain, onko hyvä ja voisiko jotenkin tulla paremmaksi.

Tällä kertaa päätin lähettää kilpailuun useamman työn kuin ennen. Totta kai tuomaristo haluaa nähdä, onko runoilija yhden hitin ihme vai löytyisikö valmista tekstiä jo kokoelman verran. Ja ehkäpä he haluavat muodostaa kirjoittajasta jonkinlaisen kokonaiskuvankin eikä sitä ihan kahdella runolla luoda. Lähetin 21 värssyä. Määräsäännösten puitteissa olisi mahtunut saman verran enemmänkin.

Kahden vuoden takaisen runokilpailun antologiaan valikoituneessa kymmenikössä on 3 kilpailuissa sijoittunutta, 2 kirjallisuutta opiskellutta, 1 taidemaalari ja 1 kuvataiteen opiskelija sekä 4 teatteri-ihmistä. Vain yhtä kutsutaan pelkästään kirjoittajaksi, yksi toinenkin saattaa olla vain harrastaja. En ensin löytänyt itseäni tällaisesta joukosta, kunnes aloin miettiä, mitä minun esittelytekstiini kirjoitettaisiin. Ainakin opiskelijalehden päätoimittaminen kuulostaa ihan sopivalta meritiiltä.

Raahen Rantajatsit järjestettiin 20. kertaa ja minulle kokemus oli ensimmäinen. Eilen vietimme illan Fantissa bändejä kuunnellen ja tänään kävelimme samaan paikkaan vielä lastenkonserttiin. Milka ja Miio kuuntelivat eilisen ilmaiskonsertinkin Härkätorilla. Kuvia tapahtumista voi katsella vaikka <Villen> blogista ja sen linkeistä. Vilahtapaa siellä meidänkin poika yhdessä kuvassa.

Ehdottomasti paras kokemus oli ei-niin-jatsahtava <22-Pistepirkko>. Etsimme jälleen YouTube’ista maistiaiset ja osasimme siksi odottaa ainakin yhtä tuttua hittibiisiä. Tulihan se Birdie sieltä, kun tarpeeksi odotettiin. Ilmeisesti kappale ei ole bändin sedilläkään vielä aivan puhkikulunut, sillä se taukosi hetkeksi laulajan kuivaillessa kyyneleitään ja kerätessä itseään.

Täytyy myöntää, että lastenkonsertin <Jahnukaiset> soittavat sellaista jatsia, josta minäkin saan eniten irti. Vaikka <David Murray Black Saint Quartetin> keikka oli myös hienoa nähtävää ja kuultavaa, parhaiten siitä jäivät mieleen rumpalin polveen ja basistin nilkkaan asti yltävät rastat.

Rantajatsit ovat parasta Raahea. Toivottavasti kotikutoisuuden tuntu ei häviä, kun uudet vetäjät tarttuvat vaunuihin.

 

Kahvitauolla yli kolmekymppiset työkaverit hehkuttivat huomenna Qstockissa esiintyvää <Sturm und Drangia>. Nimi on tuttu mutta yhtään biisiä en muistanut kuulleeni. Kaivoin kaapista kuulokkeet ja etsin bändin YouTube’ista. (Kuva on pöllitty yhtyeen verkkosivuilta ja leikelty itse.)

Löytyihän sieltä montakin tuttua laulua. Indianin klassista (ei viittaa musiikkityyliin) melodiaa ja tuoreenkuuloista laulajaa olen ihmetellyt radion ääressä. Bändin nimi on tietenkin johtanut harhaan luulemaan, että yhtye on saksalainen ja siksi laulajassakin on ollut helppo kuulla saksalaisuutta. Lisäksi Rising Son tuo monessa kohdassa mieleen Scorpionsin ja erityisesti Rock You Like a Hurricanen, jonka kertosäettä odotan joka kerta kappaleen kuullessani.

Koska muilta kuulostaminen ei ole kovin omaperäistä, en ole hirveästi innostunut bändistä aiemmin. Myös laulajan luuleminen aivan ensimmäisellä kuulemalla Ari Koivuseksi verotti tykkäämismahdollisuuksia aika tavalla. Kahvipöytäkeskustelussa mainittiin kuitenkin ainakin neljä kertaa, että kaverit ovat 15-vuotiaita, joten suosion takana lienee aimo annos ikätasoitusta. Ensin luulin tuomitsevani epäreilusti, mutta täytyy myöntää, että huomasin pitäväni kappaleista enemmän, kun näin lapsenkasvoiset pojat niitä esittämässä. (Lapsethan ovat söpöjä, jotta aikuisissa heräisi halu pitää niistä huolta. Söpöys katoaa samaa vauhtia oman selviytymiskyvyn kasvamisen kanssa.)

Työkaverien mielestä laulajan englanti viittaa ulkomaille. Ihan tavallista suomi-englantiahan se on. Pieni panostaminen lausumiseen tuottaa ihmeen hyvää tulosta. Poikien nimistä päätellen kotonakin on ehkä puhuttu (puhutaan) kielillä.

Kesän festariannos nautitaan tänään, kun menemme kuuntelemaan 22-Pistepirkkoa. <Rantajatsien> muita perjantai-illan esiintyjiä ovat ARt sekä David Murray Black Saint Quartet.

Kuuntelimme kolmensadan muun kanssa <Kauko Röyhkää> perjantaina <Ruiskuhuoneella>. Ilta ei ollut ensimmäinen kahdenkeskinen isänä ja äitinä mutta yön saimme nukkua kaksin ensimmäistä kertaa sitten viime kesän. Röyhkän konsertti oli lyhyt ja biisit hienoja. Tunnistin kolme kappaletta: Laura, jonka kuuntelimme maistiaiksi YouTube’ista, Talo meren rannalla, jonka Loiri laulaa Inarillaan, sekä Paska kaupunki, joka nyt vain on muuten tuttu.

Sitä oppii aika nopeasti tunnistamaan raahelaiset kulttuuritapahtumakävijät ja ihmiset yleensä. Kohta mekin tunnetaan kaikki. Keikalla näkyi monta paikallislehdistä ja aiemmista tapahtumista tuttua naamaa. Sitten on lisäksi kauppojen kassat ja muut asiakaspalvelijat. Yhdenkin naisen kohdalla mietin, että miksi tämä kaljaa hanasta laskeva henkilö on niin kauhean tuttu. Lopulta tajusin, että hän laskee kaljaa siinä samassa paikassa, missä oltiin. Konserttiympäristö vain teki kaikesta niin erilaista.

Latasin pitkästä aikaa puhelimeen Asan vanhan levyn, Leijonaa metsästän. Kahden uudemman levyn kuuntelu on ilmeisesti opettanut minut tavoille, sillä kokemus oli aivan uudenlainen, vaikka olen kuunnellut levyn ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Aiemmin etsin Asan musiikista sitä perinteistä suomiräppiä, joka aikanaan johdatti koko lajin pariin. Onneksi sitä löytyy näiltä levyiltä aika vähän.

Lomaltapaluuraha on historiaa mutta palkkapäivä on tänään. Hyvä päivä palata töihin. Kai.

Tutustuin raahelaiseen sairaalakulttuuriin parin päivän ajan. Kuume tuli taas kurkkukivun kanssa ja tulehdusarvot kiehuivat. Mitään ratkaisevaa ei ilmennyt, vaikka oli rumat vaatteet päällä. Sainpahan kuitenkin kolmen eri vuorossa olleen lääkärin kulmien kurtistelut ja lääkekuurin. Nielurisat ehkä lähtevät.

Sairaalareissu teki eilisestä ylimääräisen lomapäivän ja sain luettua kaikki kirjat, jotka lomalla aioin. Tuomas Kyrön Liitto itketti, kun lapsia kuoli, kuvotti, kun ihmisiä kohdeltiin epäinhimillisesti, ja toi koko ajan Urho-nimisestä päähenkilöstään mieleen erään sukulaismiehen. Sofi Oksasen Puhdistus tutustutti lahdentakaiseen sota- ja vainohistoriaan. Ville Rannan Kajaani heitti haasteen sarjakuvaromaanin keltanokka-lukijalle.

Liitto ja Puhdistus kertovat osittain samoista ajoista Suomenlahden kahdella puolella. Oksasen näytelmästä romaaniksi kääntyneessä teoksessa nykyhetki on puolet tarinasta ja tarkoituksena lienee vertailla väärinkäytetyn vallan seurauksia ja sen (yleensä nais-)puolisten uhrien epätoivoista selviytymistä. Kuvaus onnistuu, vaikka kirjailijan sanankäytössä on minulle vierasta pitkän kaavan kuvailua. Oksasen virkkeet ovat pitkiä ja täynnä harkittua asiaa. Jari Tervon mammuttivirkkeet ovat helpompaa luettavaa ajatuksenvirtaisen luonteensa vuoksi.

On helppo korostaa Puhdistuksen vieraita piirteitä, onhan sen kirjoittaja virolaista sukua ja siksi hyvä eläytymään naapurimaan tunnelmiin. Kirjoittaja katsoo minun kotimaatani uskottavasti sivusta. Ehkä siksi en itkenyt, kun epäinhimillisyys tekee kirjan henkilöille pahaa. Tai ehkä syy on siinä, ettei epäinhimillisyys ole itkemisen arvoista. Liitossa kaikkein koskettavinta nimittäin on inhimillinen paha, lapsen menehtyminen ja ihmisten katkeilevat suhteet.

Kyrön lauseet ovat lyhyempiä ja kuvailevat vähemmän koskettaen silti syvemmälle. Liekö mies lukee miestä helpommin kuin naista. Tai sitten suomalaiseen eläytyy paremmin. Joka tapauksessa kumpikin teos ovat suositeltavia. Ehkä ei kuitenkaan peräkkäin. Kannattaa vilkaista välillä jotain toiveikkaampaa.

Sarjakuvaromaani on romaaniksi puettu sarjakuva. Luulin, että kovakantisen ja paksun teoksen äärellä kuluisi kauemmin mutta ei siinä paljon yli tuntia mennyt, kun Kajaani oli luettu. Yritin jopa Milkan lukutapaa, joka voi kuvailla lyhyesti ”todella hitaaksi”. Aku Ankkaakin Milka lukee pätkissä monta päivää. Minä pyyhkäisen aukeaman minuutissa, kun vaimo keskittyy kuviin ja huomaa kaikkea, mikä menee minulta ohi.

Lukemisen nopeudessa varmaan piilottelee Kajaanin ja koko kuvasanataidelajin hienous. Sarjakuvaan on helpompi palata myöhemmin.

Tästä ympäripyöreydestä ehkä huomaa, etten osaa (vielä?) kommentoida Elias Lönrotin sarjakuvattuja vaiheita Nälkämaalla. Ehkä joskus.

Mennyttä viikkoa on kutsuttu Raahessa muun muassa superviikoksi Pekanpäivien, Raahe-festivalin ja Superpesiksen Itä–Länsi-ottelun vuoksi. Onhan tuota paljon tapahtunut meillekin.

1. 2.

3. 4.

1. Muutimme uuteen kotiin. Milka julkaisi asiaan liittyviä kuvia <enemmänkin>. Remontti on eteisen, vessan ja yläkerran osalta kesken, mutta hyvä siivo ja tavarat järjestyksessä vaikuttaa paljon. Alkaa tuntua jo kodilta. Ahkeran vaimoni lisäksi järjestystä vauhditti (Miion) Sanna-täti, jonka ansiosta saimme tehtyä kaikenlaista, mikä muuten varmaan odottaisi vieläkin vuoroaan.

2 & 3. Milkan blogissa on pari kuvaa Raatihuoneen puistoon pystytetystä veistospuistosta, joka on täynnä <Kari Juvan> teoksia. Raahe on teollisuuskaupungin ohella myös kulttuurikaupunki. Pienistä puroista koostuvaa kulttuurivirtaa on vain vaikea pukea sellaisiksi sanoiksi, jotka vetoaisivat uskottavasti kesälomakohdetta etsiviin suomalaisiin. ”Eläväiseksi kulttuurikaupungiksi” voi nimetä itsensä aika moni. Vetonaula, yksi yksittäinen turistimagneetti puuttuu. Eipä silti, onhan noita turisteja jo nyt katukuvassa kaupungin kokoon nähden ihan mukavasti. Muualta tulleena on vaikea ymmärtää, mikä tuo ulkomaalaisen Raaheen lomalle, mutta niinpä vain kaduilla kuulee kieltä jos toistakin.

Raahe on myös merikaupunki, toisin kuin saman vesialueen rannalle kasvanut Oulu. Täällä meri on luonnollisesti läsnä eikä merikaupunkisuutta tarvitse ylläpitää ääneen jauhamalla. Purjelaivat ihmisten ikkunoilla muistuttavat menneestä – aidosta historiasta, josta tällaiset kaupunki-identiteetit oikeasti ponnistavat. (Tätä kirjoittaessa mielessä on <taannoinen merkintä Oulusta merikaupunkina>.) Ehkä se on saaristo, joka vaikuttaa. Ihmisillä on mökkejä tai tuttuja ajanviettopaikkoja rannikon saarissa, ja niissä kulkeminen pitää merisuhdetta yllä.

4. Putte-possun nimipäivä on tämän kesän raahelainen teatteritapaus. Katsoimme näytelmän eilen ensi-illassa. Vaikka kyse on lastenteatterista, esitys oli hauska ja nautittava. Näyttelijätkin taisivat nauttia pitkän valmistautumisen tuottaessa ensimmäisen palkintonsa. Kuten tarkoitus ilmeisesti oli, näytelmä opetti myös Raahen historiaa, johon Putte-possun on osoitettu kuuluvan.

En ole ollut ennen teatterin ensi-illassa enkä kuullut kuiskaajaa työssään. Nyt vuorosanat meinasivat unohtua parikin kertaa, mutta kuiskaaja pelasti tilanteen. Ei se mitään kuiskaamista ollut, tavallinen puheääni kantoi yläpenkille asti. Häiriötäkään siitä ei silti aiheutunut, sillä mainiot hahmot ja niiden vielä mainiompi tulkinta kantoivat loppuun saakka. Milka olisi halunnut halata hippi-karhua, joka etsiskeli valloittamattomia kukkaniittyjä.

Näytelmää ei saanut kuvata, joten yllä olevassa kuvassa on ote käsiohjelmasta. Vaikka kesäteatteri on paikallista hauskanpitoa ja kepeää kesäkulttuuria, ohjelman pyhittäminen lähes kokonaan sponsorien mainoksille tympii. Näytelmän hahmot (näyttelijät puvuissaan mutta ilman maskeja) on valjastettu markkinoimaan pankkia, vakuutusyhtiötä, pesäpalloseuraa, ravintolaa ja markettia. Olisin antanut tämän anteeksi, jos esityksessä olisi heitetty edes ironista piikkiä vähintään yhteen näistä kohteista. Ei heitetty, en antanut.