Blogin uusi osoite on nmp3.blogit.fi. Ensimmäinen merkintä ilmestyy huomenna.

TOUKKA potki jo muutama päivä sitten takaisin. Pelottaa vain, ettei se pysy tarpeeksi pitkään sisällä, kun supistuksia tulee joka päivä vähän liikaa. Pitäisi saada tuo Milkakin lääkäriin. Minulla ja Miiolla on jo omat leikkausajat omiin vaivoihimme.

YLÄKERRAN huone on viimein sisustusvalmis. En saanut sitä vielä kuvattua, joten kuva on töissä päivystävästä Muumi-mukista.

Työhuoneeksi ristimäni vinttikamari sai seinälleen Milkan nätin mekon ja kalusteikseen kirjoitus- ja kampauspöydät. Sohvaa ja hyllyä vielä etsitään. Oven edessä on palanen vanhaa muovimattoa, mutta se vaihtuu sitten, kun pääsemme aulahuoneen kimppuun. Mitään aikataulutavoitteita ei ole asetettu.

POIKA on leikkinyt jo monta kuukautta äitinsä puhelimella. Jossain vaiheessa Milka luovutti eikä enää yrittänytkään estää puhelinleikkejä. Minun on vaikea käsittää tällaista suhtautumista rahalla maksettuun laitteeseen – ja Nikonpojan on vaikea ymmärtää, miksi isän puhelimen nappaaminen johtaa aina takaa-ajoon ja leikkikalun menetykseen.

Esikoisemme tunne-elämä näyttää kehittymisen merkkejä. Toissapäivänä katsoimme elokuvaa (suosittelen) ja poika tökkäsi tietokoneen virtanapista kiinni. Huomautin asiasta äänekkäästi ja painokkaasti (”EI HYVÄÄ PÄIVÄÄ”) ja Miio huomasikin, ettei tämä nyt tainnut olla isin mieleen. Vähän aikaa minua tuijotettuaan poika kiipesi hirveällä ähinällä tuolille ja syliin, ja halasi oikein kunnolla. Annoin anteeksi.

KUOPUKSEMME tekee tuloaan kuulemma vikkelämmin kuin tämä edellinen. Tai ehkä Milka nyt vain tunnistaa, mitkä ovat supistuksia ja mitkä eivät. Kai hän tietää itse parhaiten.

Olen jo jonkin verran jutellutkin tulokkaalle. Jos alamme laulaa syntymättömälle tuutulauluja, toivon, että opettelemme nyt jonkin muun kuin Päivänsäde ja menninkäinen. Se ei oikein tehoa enää Miioonkaan.

MIIO osaa näyttää äidin mahaa, kun kysytään, ”missä vauva on”. Tosin epäilemme, että hän luulee ‘vauvaa’ nimitykseksi juuri vatsalle eikä sen sisällä sikiävälle elämälle. Poika osaa myös osoittaa oikeaa kuvaa kirjasta, kun kysellään pallon, kenkien, linnun, traktorin, auton, paidan, kellon ja muiden sellaisten perään.

Esinetuntemuksen lisäksi pojalla on hallussa laulaminen tai ainakin hän harjoittelee sitä kovasti. Toivottavasti rohkeus käyttää omaa ääntä ei katoa vanhetessa. Sitä vähän jännitän, että kummalta hän laulutaitonsa perii. Vaihtoehdot eivät ole huonot, mutta äitinsä pysyy paremmin sävelessä.

OLEN ottanut Toukkaan jo vähän yhteyttä. Aika yksipuolista juttelua se on ollut. Potkutkaan eivät vielä näy tai tunnu ulospäin, mutta Milka on aistinut liikehdintää jo pitkään.

Kuopus on saanut isin huomiota vähemmän kuin esikoinen. En ole ollut äitiysneuvolassa mukana vielä kertaakaan. Ultraäänitutkimuksiin olen päässyt paikalle, minkä ansiosta Miiokin on jo nähnyt pikkusisaruksen telkkarissa. Yhtä totisena sitä tuijotti kuin lastenohjelmiakin.

”Toukka” on muuten omittu lopullisesti sanavarastooni elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö. Siinä Vesa Vierikko käski Kati Outista ”hankkiutumaan toukasta eroon”. Makaaberista viittauksesta huolimatta sana on hellyyttä täynnä.

MIION kanssa katsottiin Mehiläisen elokuva. Tai minähän sitä enimmäkseen katsoin, pojan keskittyminen riitti jotain puoli tuntia. Parhaat vitsit olikin suunnattu aikuisille.

Tiedä sitten minkälaisia vaikutteita Nikonpoika leffasta otti. Tajuan vasta nyt, miksi ”pieni” ja ”pesusieni” ovat riimipari.

VIDEOVUOKRAAMON kanta-asiakasetuna vuokrasimme tiistaina myös toisen leffan, Iron Manin. Milka mielestä mannerten väliä sujahtelevat lentopuvut ja leikkisästi keskustelevat tietokoneet ovat uskottavampia kuin presidentin murhaaminen Askelen edellä -elokuvassa, jonka epärealistisuudesta kirjoitin taannoin.

Pienessä kaupungissa naamatuttuja ovat lähes kaikki. Uskottelemme kuitenkin itsellemme, että se on VIP-etu ja hyvän asiakkaan merkki, kun vuokraamon tytöt ja pojat tervehtivät meitä kaupungilla ja pesäpallopeleissä.

TOSI-TV alkoi meilläkin, kun Suomen Idols pyörähti käyntiin. Meillä on Maikkarin netti-TV:ssä koko kauden verran katseluaikaa. Kolmekymppiä on aika vähän niistä nauruista, joita jo ensimmäisestä jaksosta saimme.

Välillä myötähäpeä oli niin kovaa, ettei pystynyt edes nauramaan. Esimerkiksi kulmakarvojaan sukiva seinäjokelaispoika oli tullut telkkariin ja jättänyt kotiin niin itsesuojeluvaistonsa, arvostelukykynsä kuin todellisuudentajunsakin. Mutta olipahan meillä hauskaa.

ÄITIYSPOLIN ruudustakin katseltiin tositelkkaria eilen. Samalla reissulla vahvistui, että tyrähän se Nikonpojan nivusissa pullottaa. Veistä vilautetaan sille vielä.

TÄMÄN päivän kulttuuritarjonnasta vastaa Oamkin avajaisjuhla. Viimevuotinen boikotti varmaan toimi, sillä juhlapuhujien sijaan ääneen päästetään opiskelijakunnankin edustaja. Tällä kertaa tapahtumaa ei ilmeisesti välitetä suorana verkkoon, joten riskejä harmonian rikkoontumisesta uskalletaan ottaa. Kolme vuotta sitten puheenvuoroni aiheutti yhtymäjohtajan selvityspyynnön.

KASVATUSHOMMAT ovat jo kovassa vauhdissa, ja vastarintaa on havaittavissa. Toisaalta Nikonpojan määrätietoinen uhoaminen ja uhmaaminen suututtaa, toisaalta se myös rohkaisee; terve kapina on voimiltaan rajallisen puolustuskeino.

Poika ei saa koskea tietokoneeseen silloin, kun sitä käyttävät muut. Painokkaiden kieltojen ja estämisten jälkeen Miio saattaa seistä pitkään käsi näppäimistön yläpuolella ja tuijottaa silmiin. Uhkailu osataan siis jo vuoden ja kahden kuukauden iässä.

Ja jos hän ei saa jotain haluamaansa tavaraa tai laatikosta kaivettu puukko riistetään kädestä, alkaa kimakka protestikiljuminen. Sen suhteen olemme pitäneet tiukan linjan. Huutamalla tahto ei mene läpi. Oppiipahan mököttämään ja ilkeilemään normaaliäänellä niin kuin muutkin.

TULEVAA perheenjäsentä on vielä vaikea kuvitella todeksi vaikka Milkan maha paljastaa jo kaiken. Päänsisäisissä tulevaisuuden suunnitelmissa olen ehkä pari kertaa osannut jo ajatella kahta lasta yhden sijasta, mutta tottumaton olen vielä. Lähinnä ahdistaa ajatella, että kohta on kummallakin syli täynnä.

Kaikkein hankalinta on kuvitella tulokkaalle mitään sukupuolta. Ehkä näin on hyvä, eipähän tule (epätasa-)arvotettua lasta jo ennen syntymää. Kyllä me se jalkoväli tarkistetaan jo kohdussa, jos pikkuinen vain suostuu näyttämään. Jos sukupuolella ei ole väliä, se on sama myös ottaa selville etukäteen.

Perustin uuden kategorian eli tyypin. Se sulkeutunee joskus maalis-huhtikuussa. Saamme siis lapsen.

Meinasin kirjoittaa tuohon, että "toisen lapsen". Jostain syystä ihmisten on yleisesti hirveän vaikea olla laittamatta jälkikasvua järjestykseen. Ikä- ja syntymäjärjestys on ehkä luonnollinen listaamistapa, mutta kyllä me saadaan ensisijaisesti ihan uusi ja erillinen lapsi, jolle annetaan M-alkuinen nimi. Olemassaolevat sisarukset eivät liity tähän tulokkaaseen juuri mitenkään.

Sopiva ikäero, leikkikaveri, riittävän nuorina tehty, että ehtii elää sitten lasten jälkeenkin. Kuulostaapa laskelmoidulta. Suunnitteleminen on tietysti järkevää, mutta kun yleisenä oletuksena on, että puoli vuotta yritetty vauva on ajoitettu esikoisen yksinäisyyttä lievittämään, pistää se ärsyttämään. Entä jos täydellinen pikkupoikamme sai meidät vain innostumaan lapsista? Entä jos haluamme vain jättää jälkeemme yhtä monta ihmistä kuin meitä vanhempinakin on?

Milka kirjoitti vaihtelevista reaktioista, joita raskausuutinen on synnyttänyt. Kivasti suhtautuvat ihmiset kokevat joskus asiakseen perustella (edellä mainituin perustein) ääneen, miksi saamme lapsen. Kai se on kannustukseksi tarkoitettu vaikka tyhmältä tuntuukin. Entä jos syynä onkin vain suvunjatkamisvietti; tehdään mahdollisimman monta, että edes yhdestä tulee kunnollinen?

ODOTETTUJA, iloisia mutta vielä kovin varhaisia uutisia saimme.

UUDEN lehden synnytys on hyvässä vauhdissa. Minun pääosuuteni tuntui tällä kertaa pahemmalta kuin koskaan. Turhautuminen ja katkeroituminen avustajien vähäisyyteen ja oman luomisvoiman rajallisuuteen huipentui, kun vihoviimeisen (eli kolmannen) aineistopäivän jälkeen tajusin yhden avustajan tehneen kahden sivun kokoisen oharin. Onneksi paikkaaja löytyi.

Jos avustamisesta kiinnostuneita onkin vähän, on ilo seurata heidän ammattimaista työskentelyään. "Tällä alalla" ammattimaisuus ei tarkoita niinkään yliasiallista tehokkuutta vaan intohimon, luovuuden ja rutiinin sopivaa sekoitusta. Suppeallakin tehtävänannolla saa nähtäväkseen erinomaista jälkeä.

Omaan osuuteeni teksteistä en ole erityisen tyytyväinen. Uskon tehneeni parempaa työtä vuosi sitten riviavustajana kuin nyt päähenkilönä. Olisi enemmän aikaa ja joku, jonka kanssa ideoida.