Blogin uusi osoite on nmp3.blogit.fi. Ensimmäinen merkintä ilmestyy huomenna.

TULI vuoden 2008 viimeinen päivä ja radiossa soi Zen Cafén Aamuisin (.pdf). Huomasin, että autoa ja joulukortteja lukuunottamatta kappale on minun elämästäni. Ennen se ei ollut.

Tämä vuosi on jättänyt paljon jälkiä.

KOKO kansan Koop innosti myös Nikonpojan laulusuorituksiin. Miio nappasi pöydältä läppärin virtajohdon ja käytti sen päätä mikrofonina kilpalaulannassa Idols-voittajan kanssa. Saimme performanssin videolle.

Toinen Miion lempileluista on langaton hiiri, jonka hän omi itselleen hajottamalla sen. Nyt pidämme näppäimistöä ja uutta hiirtä stereoiden päällä lyhyiden ihmisten ulottumattomissa.

KULTTUURIYHDISTYKSEN iskujoukko käy tänään elokuvissa katsomassa Kautokeinon kapinan. En tiedä, mitä on odotettavissa.

HYVIN meillä Miion kanssa meni. Niin hyvin, että nukuttiin toinenkin yö kahdestaan ilman äitiä.

Isin kanssa on erilaista. Sen olen yrittänyt tehdä kaikille selväksi. Aamupuuro oli tavallista vetisempää ja iltapuuro korvattiin jollain muulla eikä pojan suolta lukuunottamatta mikään muu tainnut toimia äidin aikataulujen mukaan.

Aika paljon vielä nykyäänkin törmää isä-on-äidin-korvike-ajatteluun, jossa synnyttävän sukupuolen toimintatavat ja päätelmät ovat normeja ja niitä rikkoville voidaan "hyväntahtoisesti" naureskella. Tämä on onneksi enemmän muun yhteiskunnan ongelma kuin meidän perheen.

SAMOKIN varsinainen liittokokous pidettiin viikonloppuna ensimmäistä kertaa ilman minua sitten vuoden 2002. Välillä kaipasin paikan päälle, välillä ymmärsin, että todennäköisesti tämä liittokokous olisi pilannut aikaisempienkin kokemusten muistot. En tiedä, miksi.

Esittelyviestien ja toisen käden tietojen perusteella liiton uudessa hallituksessa on poikkeuksellisen vähän tolkkuja tyyppejä. OSAKO oli hävinnyt sekä puheenjohtaja- että hallitusvaalin, vaikka omia ehdokkaita ei ollutkaan mukana.

Surullisinta lienee kuitenkin se, ettei Metropolian opiskelijakunta saanut ehdokastaan hallitukseen vaikka aiempina vuosina stadialainen tyrkky on ollut varmimpia läpimenijöitä. Ilmeisesti uuden opiskelijakunnan perustaminen on vienyt mehut niin, ettei yhteistyösuhteiden hoitamiseen ja oman aseman säilyttämiseen ole riittänyt mielenkiintoa. Toivottavasti Oulussa ja Helsingissä on ensi vuonna puheenjohtajia, jotka löytävät yhteistyöstään saman jujun, joka siitä löydettiin monen vuoden ajan.

Tyhjäpäisiä hallitusehdokkaita kauhistellessa oli jälleen mukava huomata, kuinka ruotsinkieliset opiskelijakunnat kantavat vastuunsa hallituksen muodostamisesta. Heiltä tulee yleensä ehdokas, jolla on ehkä ongelmia kielitaidossa tai sisältöjen hallinnassa mutta joka suhtautuu itseensä tasapainoisesti, osaa käyttäytyä ja asennoituu realistisesti tulevaan työhönsä SAMOKissa. Yleensä hän ei olekaan mistään Korppoosta.

ENSIMMÄINEN yö pojan kanssa kahdestaan, kun Milka on yökyläilemässä. Pelottaa, riittääkö isin kainalo, jos yöllä tulee hätä. Saksalainen autoilijan olut ainakin Miiolle maistui, ja lisää halusi mutta en antanut.

PALKKAPÄIVÄ ei ollut tavallisen iloinen, sillä rahaa tuli alle puolet normaalipalkasta. Tarpeeksi kauan vitkuteltu mutta kuukausia sitten luvattu uusi työsopimukseni ei ollut ehtinyt palkanlaskentaan, joten sain palkan vain tämän kuun 13. päivään saakka, vaikka sopimusta jatkettiin juuri ennen edellisen loppumista.

Lähettelin viestejä ja soittelin puheluita saadakseni selville, että muiden tekemä virhe korjataan vasta yhtymähallituksen päättämänä maksupäivänä eli kuukauden lopussa. "Inhimillisiä virheitä" läpi päästävässä järjestelmässä ei ole inhimillisiä keinoja niiden korjaamiseen. Näin siis Oulun seudun koulutuskuntayhtymässä ja ammattikorkeakoulussa.

VAIHDOIN kannettavan tietokoneen vielä kannettavampaan. Vuodenvaihteessa hankitusta HP:stä sai tarpeeksi euroja Acer Aspire Onen ostamiseen. Kuvassa näkymä työpöydällä tänään, kun siirtelin tiedostoja koneesta toiseen.

POIKA on leikkinyt jo monta kuukautta äitinsä puhelimella. Jossain vaiheessa Milka luovutti eikä enää yrittänytkään estää puhelinleikkejä. Minun on vaikea käsittää tällaista suhtautumista rahalla maksettuun laitteeseen – ja Nikonpojan on vaikea ymmärtää, miksi isän puhelimen nappaaminen johtaa aina takaa-ajoon ja leikkikalun menetykseen.

Esikoisemme tunne-elämä näyttää kehittymisen merkkejä. Toissapäivänä katsoimme elokuvaa (suosittelen) ja poika tökkäsi tietokoneen virtanapista kiinni. Huomautin asiasta äänekkäästi ja painokkaasti (”EI HYVÄÄ PÄIVÄÄ”) ja Miio huomasikin, ettei tämä nyt tainnut olla isin mieleen. Vähän aikaa minua tuijotettuaan poika kiipesi hirveällä ähinällä tuolille ja syliin, ja halasi oikein kunnolla. Annoin anteeksi.

KUOPUKSEMME tekee tuloaan kuulemma vikkelämmin kuin tämä edellinen. Tai ehkä Milka nyt vain tunnistaa, mitkä ovat supistuksia ja mitkä eivät. Kai hän tietää itse parhaiten.

Olen jo jonkin verran jutellutkin tulokkaalle. Jos alamme laulaa syntymättömälle tuutulauluja, toivon, että opettelemme nyt jonkin muun kuin Päivänsäde ja menninkäinen. Se ei oikein tehoa enää Miioonkaan.

MIIO osaa näyttää äidin mahaa, kun kysytään, ”missä vauva on”. Tosin epäilemme, että hän luulee ‘vauvaa’ nimitykseksi juuri vatsalle eikä sen sisällä sikiävälle elämälle. Poika osaa myös osoittaa oikeaa kuvaa kirjasta, kun kysellään pallon, kenkien, linnun, traktorin, auton, paidan, kellon ja muiden sellaisten perään.

Esinetuntemuksen lisäksi pojalla on hallussa laulaminen tai ainakin hän harjoittelee sitä kovasti. Toivottavasti rohkeus käyttää omaa ääntä ei katoa vanhetessa. Sitä vähän jännitän, että kummalta hän laulutaitonsa perii. Vaihtoehdot eivät ole huonot, mutta äitinsä pysyy paremmin sävelessä.

OLEN ottanut Toukkaan jo vähän yhteyttä. Aika yksipuolista juttelua se on ollut. Potkutkaan eivät vielä näy tai tunnu ulospäin, mutta Milka on aistinut liikehdintää jo pitkään.

Kuopus on saanut isin huomiota vähemmän kuin esikoinen. En ole ollut äitiysneuvolassa mukana vielä kertaakaan. Ultraäänitutkimuksiin olen päässyt paikalle, minkä ansiosta Miiokin on jo nähnyt pikkusisaruksen telkkarissa. Yhtä totisena sitä tuijotti kuin lastenohjelmiakin.

”Toukka” on muuten omittu lopullisesti sanavarastooni elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö. Siinä Vesa Vierikko käski Kati Outista ”hankkiutumaan toukasta eroon”. Makaaberista viittauksesta huolimatta sana on hellyyttä täynnä.

MIION kanssa katsottiin Mehiläisen elokuva. Tai minähän sitä enimmäkseen katsoin, pojan keskittyminen riitti jotain puoli tuntia. Parhaat vitsit olikin suunnattu aikuisille.

Tiedä sitten minkälaisia vaikutteita Nikonpoika leffasta otti. Tajuan vasta nyt, miksi ”pieni” ja ”pesusieni” ovat riimipari.

VIDEOVUOKRAAMON kanta-asiakasetuna vuokrasimme tiistaina myös toisen leffan, Iron Manin. Milka mielestä mannerten väliä sujahtelevat lentopuvut ja leikkisästi keskustelevat tietokoneet ovat uskottavampia kuin presidentin murhaaminen Askelen edellä -elokuvassa, jonka epärealistisuudesta kirjoitin taannoin.

Pienessä kaupungissa naamatuttuja ovat lähes kaikki. Uskottelemme kuitenkin itsellemme, että se on VIP-etu ja hyvän asiakkaan merkki, kun vuokraamon tytöt ja pojat tervehtivät meitä kaupungilla ja pesäpallopeleissä.

PIDÄN kolme lomapäivää ja viikonloppu sattui niiden väliin. Tässä siis aikaista syyslomaa viettelen vielä.

LOMALLA olen saanut muun muassa ensimmäisen suukon Miiolta. Moiskautus ja vapautuneen rento ote ovat vielä hakusessa, mutta kyllä se suukko on, kun pienet huulet tulevat hieman raollaan varovasti kohti ja painuvat kasvoja vasten. "Pusu" ja "suukko" ovat tuttuja sanoinakin, sillä poika osaa suukottaa ainakin äitiä myös käskystä.

Nikonpoika on alkanut lisäksi kätellä. Hassua on se, että jos tarjoan kättä ja sanon "päivää", hän rientää kättelemään ensin Milkaa ja sitten vasta minua. Sama toimii myös toisinpäin. Kädenpuristukseen (ei Miio vielä purista) liittyy myös pään nyökyttely. Ilmeisesti nyökkääminen tulee tervehdyksen kanssa niin automaattisesti, että puhetaidoton poika on kopioinut senkin itselleen.

VAPAAPÄIVIEN iltatoiminnaksi kannoin kirjastosta muutaman elokuvan. Onnen varjot sekä Minä ja Morrison eivät ole elokuvina mitään suurteoksia, mutta olipahan aikaa katsoa näyttelijäsuorituksia. Ensin mainitun naispääosan ja jälkimmäisen miespääosan perusteella voi sanoa, että Tiina Lymin ja Samuli Edelmannin esitykset henkivät varmuutta ja ammattitaitoa. Eivät he surkeasta leffasta hyvää tee, mutta iloista katsottavaa ovat silti.

JÄRJESTELIMME levyjä hyllyyn. Kehittelimme kategorioita ja jaoimme CD:t niihin. Tuli erimielisyyttä ja tehtiin kompromisseja. Ei siis voittanut edes rakkaus, kun kumpikin rakastaa yhtä paljon.

Milkaa harmittaa, kun meillä on vain "jotain sata" levyä (silmämääräisen arvion tarkastuslaskennassa lopullinen luku 109). Nekin olisivat sisustuselementti kuten kirjat. On meillä lisäksi iso pino kotipolttoisia levyjä mutta niitä ei laiteta hyllyyn. Pitää ostaa sellainen CD-laukku niille.

Kategorioita keksittiin lopulta seitsemän, kun lopuksi yhdistettiin pari. Korkeimman kasan tekevät hyvät suomalaisbändit ja -artistit. Omaksi pinoksi koottiin suomalainen rap ja vähäinen reggae. Ylähyllyn kolmas ryhmä on vähän niin kuin muut-kategoria eli yksittäisiä pop- ja rock-levyjä. Alemmalla hyllyllä on joukko tunnelmamusiikkia ja toisessa kasassa progea. Niiden rinnalla on suomalaista ja ulkomaista rockia, synkän seassa räimettä. Sitten on vielä kokoelmat ja lastenmusiikki iloisesti päällekkäin.

KETKU vaimoni halusi tänään rauhassa kirpputorille, johon Miion kanssa hänet jätimme. Milka oli sitten hankkinut kasan tavaraa minulle hääpäivälahjaksi: Rakas-tekstillä koristeltu muki lähtee yhteisestä sopimuksesta töihin, sillä tekstimukit eivät oikein meille sovi (mutta ajatus oli tärkein). Tuoppi saa jäädä kotiin, sillä olen usein valittanut, ettei meillä ole isoon janoon sopivaa juoma-astiaa. Vitsikirja ja kolme romaania luetaan, kunhan ehditään.

Lisäksi sain ruutupaidan ja villapuseron (kuvassa), joista jälkimmäisen camp-henkisyys kuluttaa tyhjäksi perheemme camp-henkisyysvaraston ainakin kahdeksi vuodeksi.

RAAHEN Taiteiden yötä ei tänä vuonna virallisesti ollut, mutta Kirjastoyö ja taidekahvilan meiningit paikkasivat puutetta. Viimeisenä vetona kuuntelimme kirjastolla Lotta Jääskelää. Tunnetilat eivät olleet aivan yhtä vahvoja kuin vuosi sitten, mutta nautin musiikista kuitenkin.

Kirjasto on erinomainen paikka kansanjuhlille - onhan sinne paljon helpompi tulla kuin kulttuuritaloihin, konserttisaleihin tai ylipäätään mihinkään sisätiloihin. Hyllymetrejä voi kuvitella yhdessä omistetuksi sivistykseksi ja itseään vapaaksi kansalaiseksi sivistyksen metsäpoluilla. Siinäkin oli loputtomasti symboliikkaa, kun meidän utelias pikkupoika juoksenteli hyllyjen välejä.

Seuraavana päivänä Miio kiipesi ensimmäistä kertaa jyrkät portaat yläkertaan. Näistä uusista taidoista koituu vielä harmia.

KASVATUSHOMMAT ovat jo kovassa vauhdissa, ja vastarintaa on havaittavissa. Toisaalta Nikonpojan määrätietoinen uhoaminen ja uhmaaminen suututtaa, toisaalta se myös rohkaisee; terve kapina on voimiltaan rajallisen puolustuskeino.

Poika ei saa koskea tietokoneeseen silloin, kun sitä käyttävät muut. Painokkaiden kieltojen ja estämisten jälkeen Miio saattaa seistä pitkään käsi näppäimistön yläpuolella ja tuijottaa silmiin. Uhkailu osataan siis jo vuoden ja kahden kuukauden iässä.

Ja jos hän ei saa jotain haluamaansa tavaraa tai laatikosta kaivettu puukko riistetään kädestä, alkaa kimakka protestikiljuminen. Sen suhteen olemme pitäneet tiukan linjan. Huutamalla tahto ei mene läpi. Oppiipahan mököttämään ja ilkeilemään normaaliäänellä niin kuin muutkin.

TULEVAA perheenjäsentä on vielä vaikea kuvitella todeksi vaikka Milkan maha paljastaa jo kaiken. Päänsisäisissä tulevaisuuden suunnitelmissa olen ehkä pari kertaa osannut jo ajatella kahta lasta yhden sijasta, mutta tottumaton olen vielä. Lähinnä ahdistaa ajatella, että kohta on kummallakin syli täynnä.

Kaikkein hankalinta on kuvitella tulokkaalle mitään sukupuolta. Ehkä näin on hyvä, eipähän tule (epätasa-)arvotettua lasta jo ennen syntymää. Kyllä me se jalkoväli tarkistetaan jo kohdussa, jos pikkuinen vain suostuu näyttämään. Jos sukupuolella ei ole väliä, se on sama myös ottaa selville etukäteen.