TEIN remonttia, kiinnittelin kylpyhuoneen lattiaan pari laattaa ja otin pistorasiasta sähköiskuja. Pääkytkin kannattaa kääntää alaspäin jo ennen kuin ruuvimeisseli on ottanut ilkeännäköisiä iskuja kipinän kanssa. Kai siinä jonkinlainen oikosulku tuli, kun puolet talon pistorasioista ei toiminut vähään aikaan.

NIKONPOIKA osaa purra purkkaa nielemättä. Pojalle on muodostunut myös nukutusasento isin sylissä. Vaikea ja itkuinen nukkumaanmeno lauantai-iltana päättyi siihen, että poika kiipesi lopulta itse rinnan päälle, painoi pään solisluuta vasten ja nukahti. Muistan, kuinka opimme tämän asennon vahingossa joitakin kuukausia sitten. Milka oli uimahallissa ja ikävän itkemisestä voipunut Miio simahti nojatuoliin tuohon samaan asentoon.

PIKKUKISSA lähtee myyntiin. Ehkä se kuuli asiasta eilen, kun tänään löytyi taas tuore pissaläntti eteisestä. Tietokonepöydän takana on lyhyessä ajassa ihmeellisesti katkennut puhelinjohto, modeemin ja tietokoneen yhdistävä piuha sekä kaiuttimien ja tietokoneen yhteys. Elokuvatkin (viikolla Rennyn Cleaner ja eilen Philip Seymour Hoffmanin vuoksi vuokrattu The Savages) on pitänyt katsoa kannettavalta.

EDELLISESSÄ merkinnässä mainittu kuva löytyy yhä Uuden Suomen palvelimelta, mutta se on poistettu uutisjutuista. Tekemäni huomio ei toki ollut Titanic-elokuvan katsomiseen verrattava urotyö, mutta journalistipalkintoa odotellaan.

Meillä syödään päivällinen yleensä yhdessä - mutta omissa maailmoissamme. Ruokapöydän viihdykkeisiin kuuluvat nimittäin sarjakuva- ja sanomalehdet.

Miiokin on huomannut, ettei ruoka ole syömisen ainoa pointti, ja on tottunut saamaan käsiinsä yhtä sun toista tavaraa. Niitä sitten heitellään ja sotketaan, kun ei muuten meinaa ruoka mennä alas.

Minä huomasin kerran vahingossa, että poika söi kiltisti ja tyytyväisenä, kun vedin ontuvaa freestyle-räppiä koko ruokailun ajan. Leluja ei siinä musiikkiesityksen lumossa tarvittu. Siitä lähtien olenkin soittanut puhemusiikkia levyltä tai päänsisäisestä jukeboksista niillä harvoilla kerroilla, kun poikaa syötän. Toimii joka kerta.

Oman lapsen myötä suhtautuminen muiden lapsiin on muuttunut, ei vielä ihan kauheasti mutta kuitenkin. Olen aina ollu niitä, jotka häpeävät kuollakseen julkisella paikalla huomiotaherättävästi käyttäytyviä ihmisiä. Koskaan en ole jäänyt linja-autosta aiemmin pois, mutta usein olen sitä harkinnut, kun äänekkääät lapset tekevät matkustamisesta tulista piinan paikkaa. Tämä piirteeni ei ole muuttunut isäksi tulemisen myötä. Minä siedän huonosti käyttäytyviä lapsia vasta sitten, kun ne ovat omia. Jos sittenkään.

Toinen asia ovatkin sitten lapsen kuolemasta kertovat uutiset, joita en pysty enää lukemaan. Kun sellainen otsikko näkyy verkko- tai paperilehden sivulla, kääntelen ja rullailen äkkiä eteenpäin. Usein vahinko on kuitenkin jo tapahtunut ja otsikko jää päähän pyörimään, kuten tänään kerrottu hukkumistapaus, jossa kärryt vierivät veteen nukkuva vauva mukanaan. Niissä uutisissa on aina minun Miio, joka hyppäsi eilen syöttötuolista.

Linja-autoihin palatakseni, pikkulapset eivät suinkaan ole ainoa ahdistava matkustajaryhmä. Eilen kotimatkan aluksi selvittelin kiireissäni tärisevin käsin Walkmanin kuulokkeita, jotta pääsisin nopeasti pakoon ärsyttävillä äänillään idioottimaisuuksia puhuvaa teinityttökaksikkoa. Nykyteknologiasta on apua moneen vaivaan.

Isäksi tuleminen on muuttanut miestä ainakin kolmella tavalla: 1) Parran ja muiden ihokarvojen kasvu kiihtyi huomattavasti. 2) Omaa ja muun perheen turvallisuutta tulee ajateltua paljon enemmän kuin ennen. 3) Minusta tuli minun isä.

Ensin huomasin katsovani urheilua isäni tapaan. Pelitilanteisiin nimittäin voi eläytyä jopa siten, että tekee itse jokaisen liikkeen, jonka esimerkiksi kiekollinen pelaaja tekee. Tai ei tämä ensimmäinen asia ollut; Milka on jo pitkään siunaillut perheemme miesten yhteistä tapaa katsoa televisiota niin, ettei kuule eikä näe vaikka vieressä tapettaisiin ihminen. Tapa liittyy töllön lisäksi myös tietokoneeseen, sanomalehteen ja kirjaan, muiden muassa.

Toisena piirteenä on se, että höpötetään. Puujalkavitsi tuolla ja kömpelö sutkaus täällä. Kun suu käy, tietää olevansa elossa. Päätön solkotus on toisaalta nykyään sallittuakin, kun talossa on yksivuotias, jonka oma kommunikaatio on pelkästään päätöntä solkotusta. Tätä me sitten käytetään tekosyynä kahdessa sukupolvessa.

Kolmatta yhteistä ominaisuutta on vaikea kuvailla sanoin, koska niitä se juuri on: sanoja. Milka on tiivistänyt sen sanaan "tuota", joka sanotaan usein, kun aiotaan sanoa jotain. Oikea muoto on kuulemma pitkällä A:lla venytetty "tuotaa…" Mutta huomaan minä itsekin puhuvani jatkuvasti aivan kuin isäni. Sanoista tykkäävänä ihmisenä pidän tätä viimeisenä naulana samankaltaisuutemme arkkuun. Kerron juttuja niin kuin isä-Peltokangas, kommentoin näkemääni niin kuin hän. Minusta on tullut isä-Peltokangas. Isästäni on tullut Vanha Isä. Isoisiäni en ole koskaan nähnyt, mutta toinen heistä lienee ollut aivan kuin me muut.

Sitten on tietenkin miljoonia yksityiskohtia, jotka muistuttavat minua isästäni päivittäin. Kuten vaikka tapa syyttää leikillisesti muita omista virheistään. "Siihenkö se Miio sen vasaran jätti!" Noin sanomme nykyään kumpikin. "Katso nyt, mitä teit", huudan vaimolle kaadettuani vettä lattialle. Huudan siksi, että Milka on toisessa huoneessa, muutenhan emme ääntämme korota (NOT).

Ei kai tälle enää mitään voi. 

[Yllä olevassa Sanna-tätin ottamassa kuvassa osalla meistä on ihan ihmismäinen ilme. Horisontti näyttää olevan vinossa, mutta niin oli kesätoimittajan kaikissa mattopyykki-jutun kuvissakin <Raahen seudussa>.]

Miltä näyttää Perhe? Yksi tuntomerkki on nainen, mies ja lastenistuimeen köytetty ipana pyöräilemässä kypärät uutuuttaan kiiltäen. Yllä olevissa kuvissa myös isukin pyörä on uusi. Myyjä mainosti tuotteen ainutlaatuista kotimaisuutta. Milkan ilme ei värähtänyt hinnan kuullessaan, joten en viitsinyt jahkata pidempään vaan otin ensimmäisen tarjotun.

Miio matkusti kuvien reissulla pyörän tarakalla ensimmäistä kertaa. Hauskaa näytti olevan, mikä helpotti vanhempia. Pojalla on nimittäin ollut ongelmia uusiin "ympäristöihin" tottumisessa: Kylpyammeessa iskee paniikki, ensiaskeltuolissa samoin. Potalla itkettää. Pyörän istuimessa meno on tietysti kuin kärryissä istuisi. Matkanteko saattaa jopa siepata kivasti mahanpohjasta.

Minun uusi pyörä on siis suomalainen Tähti ja siinä on kolme vaihdetta. Penkki ja ohjaustanko liikkuvat tarvittaessa sinne tänne. Lamppu edessä, ledivalo takana. Osa näistä olisi jäänyt hankkimatta, jos eivät olisi vakiovarusteena, mutta eipä tuossa kovin tarpeettomia hienouksia ole. En aio kilpapyöräilijäksi eikä mielessä ole edes kuntoiluajatuksia. Ajelu yksikseen päivittäisten kulkureittien ulkopuolella on vanha tapa, johon liittyy tiiviisti ajatusten selvittely ja itsekseen juttelu.

Hyvällä pyörällä ajaa mielellään. Asiattomalla ajelulla maisemien vaihtumisella on silti väliä. Onneksi Raahessa riittää merenrantaa ja tutkimattomia kadunkulmia. Teitä on kyllä - olihan nykyinen Raahe vielä vuonna 1973 kolme eri kuntaa.

Kerrotaan, että Miio seisoo jo ilman tukea. Milkan mukaan ainakin viisi sekuntia on mennyt yhtä mittaan pelkin jaloin. Isille tätä taitoa ei ole esitelty. Näin kuitenkin, kuinka poika nousi sohvalle. Senkin todisti ensin äitinsä; minun piti nostaa Nikonpoika takaisin lattialle, että näyttäisi minullekin temppunsa. Kauan se siinä ähräsi, mutta ei antanut periksi. Herkisti katsoa.

Poika on osallistunut myös remonttiin repimällä tapetteja seinistä. Vaarana tietysti on, että pienissä silmissä kaikki tapetit näyttävät nyt poistamisen arvoisilta. Siellä se kiersi tapetoitua makuuhuonetta ja taputteli seiniä käsillään. Etsi varmaan repaleen kulmaa, josta nykäistä.

Pari viikonloppua on osoittanut, ettei minua kannata päästää valitsemaan elokuvaa porukalla katsottavaksi - ei ainakaan Milkan ja tämän pikkuveljen kanssa. Ensin toinen nukahti, kun Robin Williams valittiin Tom Dobbsina USA:n presidentiksi elokuvassa <Man of the Year>. Toissapäivänä tylsäksi haukuttiin erittäin mielenkiintoinen <Death of a President>, jossa tapetaan George W. Bush. Valitseminen on oikeastaan vaikeaakin, joten jätän sen mielelläni muille. Ehkä alan katsoa kaikki hyvät leffat yksin.

Yhdessä huoneessa on laminaatti ja seinät ruvella. Vanha tapetti irtoaa toisista seinistä huonommin kuin toisista. Muuta syytä en keksi sille, että sain pienen seinänpalasen siivottua samassa ajassa kuin Milka kolminkertaisen alueen.

Kun puhutaan meidän remontista, tarkoitetaan muitakin kuin minua ja kanssani asuvia M-alkuisia. Miion pappa eli minun isä on viettänyt talolla enemmän työaikaa kuin isäntä itse. Ainakin isän ajankäyttö on ollut tehokkaampaa. Mikäs siinä, jos tykkää remontoida. Onpahan tarjolla osaava mutta ilmainen remontoija, joka matkustaa 80 kilometriä päästäkseen puurtamaan. Nyt kun katsoo tarkasti, niin seuraavalla kerralla ei tarvitse olla apua vaillakaan - ennen kuin saha lipsahtaa tai huomaa rakentaneensa oven tyhjyyteen.

Talossa ei ole kunnon kuistia tai terassia, mikä asettaa haasteita ulkoilmasta nauttimiselle. Ulko-ovi aukeaa pihatielle ja naapurin ovea päin, ja varsinainen piha on nurkan takana. Suunnittelimmekin oleskelupaikkaa aitan kuistilla. Myöhemmin voisi rakentaa grillikatoksen tai vastaavan pihan perälle. Ensin taidamme kaivaa ylös koko pihan ja pudotella pensaat ja istutukset uuteen järjestykseen. Vielä ei oikein tiedä, mihin tarttua, sillä kädensijoja on tarjolla joka puolella. Jätin voikukantappajan hankkimisenkin suosiolla ensi kesään, jotta kokonaiskäsitys seuraavasta Vuoden piha -voittajasta ehtii muotoutua. Kuinkahan tuomaristo arvostaisi asvalttia ja betonilaattaa?

Miio konttailee sujuvasti perässä niin sisällä kuin ulkonakin. Poika tykkää jo kaikista, jotka tykkäävät hänestä. On kiva kuunnella kikatusta ja käkätystä, joka kuuluu vaikkapa enon tai mummun sylistä. Ja matkia se osaa myös; jostain opitun päänpyörityksen lisäksi olemme opettaneet pojalle nyökytyksen erityisesti musiikin tahtiin. Kokovartalotanssi alkaa ihan itsestään, kun radiosta kuuluu mukava rytmi. Myös ihmisäänin tuotettu musiikki menee Miion jalan alle nopeasti.

Sellaisen asian olen huomannut, että poika nauraa usein kaikkein tietäväisimmän oloisena, kun isiltä lipsahtaa aikuisten korville suunnattu juttu. Mitähän kaikkea se jo yksivuotiaana - eli huomenna - tietääkään?

Hyvän ja huonon palautteen olemuksia sivuttiin viime kuussa. Nyt uudessa Imagessa on oikein täytettävä lomake ”huonon palautteen” antamista varten. Lehti saa kuulemma paljon kritiikkiä, jota sen antajat eivät kuitenkaan anna julkaista Lukijalta-palstalla. Painettavat lukijakirjeet ovatkin kovin ylistyspainotteisia. Image tekee tavallisen virheen kutsumalla kritiikkiä huonoksi palautteeksi ja antaa ymmärtää, että kehut ja kiitokset ovat hyvää palautetta.

Osakolainenkin sai palautetta vappuaattona. Pyörähdimme opiskelijakunnan karkeloissa Oulussa Hupisaarten kesäteatterilla, jossa ajauduin keskusteluun parin tradenomiopiskelijan kanssa (joista toista ensin ojensin tradenomi-nimikkeen käytöstä opiskelijasta puhuttaessa). Lehti on heidän mielestään paska, ainakin verrattuna erääseen kainuulaiseen nuorisolehteen.

Keskustelukumppanini olivat itse olleet tekemässä tätä erästä lehteä, jota he kuvailivat muodikkaaksi. Sellainen pitäisi olla Osakolaisenkin, he sanoivat. Jo toisena yksityiskohtana opiskelijattaret kertoivat kainuulaislehden pääsponsorista, joka ilmeisesti on lehden muodikkuuden takana. Keskustelun kiihkeärytmisyyden vuoksi en ehtinyt ihmetellä ääneen journalistisen päätösvallan luovuttamista toimituksen ulkopuolelle. Graafikon vaihtoa suositeltiin myös. En vain ymmärtänyt kehen tai minkälaiseen taittajaan pitäisi turvautua nykyisen sijasta.

Jos unohdetaan pilkkaaminen hetkeksi, on myönnettävä, että humalaisten naisihmisten palautteessa oli perääkin. Juttujen kiinnostamattomuutta kommentoitiin opiskelijapalautekyselyssäkin. Toimituspolitiikkaa tarkistetaan ja taittoa kehitetään kesän aikana. Luvassa ei ole edelliskesien kaltaista kaikki uusiksi -myllerrystä, mutta kevään aikana jäädytetyt kehitysideat sulatetaan ja toteutetaan palautetiedon ohjaamana.

Graafikon vaihtamisesta tuli mieleen opiskelijakunnan hallintosääntö, jota päivitetään maanantaina. Taittajan työsopimus on voimassa toistaiseksi, ja hallintosäännöstä poistetaan lähes kaikki jäljellä olevat määräaikaiset työsuhteet. Hallitus esitti päätoimittajan sopimusta kummemmin perustelematta jatkossakin määräaikaiseksi. Eiköhän edustajisto kuitenkin päätä asian siten kuin sen kuuluu olla.

Miio on nyt kehitysasteeltaan ruotsalainen. Sanavarastossa on jo yksi sana, jolla yleensä tarkoitetaan äitiä. Sana on ”mamma”. Eilen Nikonpoika oppi uuden leikin - kerrankin isin kanssa. Suihkun jälkeen kuivailin poikaa, kun tämä veti pyyhkeen naaman yli. Minä huhuilin tietenkin ”missä Miio” ja poika kiskaisi pyyhkeen takaisin kikatuksen kera. Tämä toistettiin parikymmentä kertaa. Hauskaa oli.

Milka aloitti pakkaamisen. Sama kai se jo on, vaikka mutkia saattaa vielä tietysti tulla. Jos suunnitelmat menevät jotenkin uusiksi, muutama pakattu laatikko tuskin vaikuttaa pettymyksen määrään. Keskiviikkona on kuntokartoitus. Vaimo <kertoikin> jo kohtaamisestamme nykyomistajien kanssa.

Miio auttaa reippaasti pakkaamaan heittelemällä kirjoja hyllyistä lattialle. Penska on samanlainen mammari kuin ennenkin, mutta tarraa minuunkin yhä useammin. Pieni vaistoaa selvästi myös isin ja äidin väliset tunnelmat. Aina kun halaamme hänen nähtensä, hymy leviää ja kädet tekevät kiivaita aaltoja. Toisenlainen äänensävy saa pojan jopa itkemään.

Kyllästyin pelkkään tekstiin ja koristelin blogimerkintöjä kuvilla. Milka siihen, että ei ole minun näköistä. Ei kai se ole, jos blogi on tähän asti näyttänyt vain kirjaimilta. Tämä olkoon uusi satunnainen linja.

Vaimo on tietysti aivan oikea ihminen asiasta sanomaan. Lueskellessani muun muassa hänen blogiaan ärsyynnyn, sillä rouva kirjoittaa parempaa tekstiä kuin minä. On niitä <muitakin> vasta-aloittaneita, jotka ovat saaneet kiinnittämään tarkempaa huomiota luettavuuteen ja ytimekkyyteen. Kilpailu pitää huonot tuotteet pois markkinoilta - silloinkin, kun ei olla markkinoilla eikä ole tuotteita.

Olisipa muuten paradoksaalista, jos lapsi tukehtuisi pistorasiatulppaan. Tai jos vanhempi kuolisi sähköiskuun irrottaessaan työkalulla juuttunutta pistorasiatulppaa.

Vaasassa on yhtä kaunista kuin <kaksi vuotta sitten> kesällä, kun vierailimme täällä edellisen kerran. Katukuva näyttää paljon monikulttuurisemmalta kuin Raahessa tai Oulussakin. (Kännykällä otetussa kuvassa paikallisia puhelinkoppeja.) Tervehdin kaikkia asiakaspalvelijoita säännönmukaisesti sanalla "terve", jotta toinen voi kääntää mielensä ja kielensä suomeen. Epäilenpä, että suurin osa saamistani hei-tervehdyksistä päättyy oikesti j:hin eikä i:hin.

Ajomatka tänne oululaisen auditoijan kyydissä oli oikein mielenkiintoinen. Kuulin osuvia vertauksia nykymaailmasta ja opin uutta korkeakouluistamme. Auditointi on tuskin alkanut ja anti on ollut jo melkoinen.

Niin, kolme yötä täällä ollaan. Ja heti kaupungilla pyörähtäessäni kuulin kaupassa lapsen itkevän ja halusin rynnätä sitä lohduttamaan. On koti-ikävä.

Pääsin loppuun sen Sieppari ruispellossa eilen. "Hervoton kirja", sanoisi Holden. Yritin etsiä <tietosanakirjasta> ohjetta, miten minun pitäisi kirja ymmärtää, mutta ei siinäkään puhuta muusta kuin Pentti Saariskosken kiistellystä käännöksestä. Tämä minun lukemani painos oli Arto Schroderuksen uusi käännös.

Kirjaa ja sen päähenkilöä pidetään jonkinlaisina teinikapinan ikoneina. Käsittämätöntä. Tarina ei ole kiinnostava, mikään kirjassa ei tempaa mukaansa ja päähenkilö on sietämätön. Loppua kohden oli sentään jotain mielenkiintoista, kun Holden veti kännit ja ihmetteli seuraavan päivänä aidosti hämmentyneenä, miksi päätä särkee ja oksettaa. Muistutuksena todettakoon, että minä <kiinnostuin> teoksesta, koska se sekoitti John Lennonin murhaajan pään.